Pelastaja.
Charlot näki komean, hoikan, mutta voimakkaan näköisen vartalon
seisovan edessään. Hän katsoi kalpeisiin kasvoihin, joita ympäröi
musta, kiiltävä parta. Kaksi suurta, harvinaisen loistavaa silmää
katseli häntä ja huulilla leikki omituinen hymy. Tuntemattoman miehen
hymy oli omiansa jossain määrin synnyttämään pelkoa Charlotissa.
Hänellä oli puoliksi kansallinen, puoliksi satumainen puku. Mutta siinä
ei ollut kumminkaan mitään teaatterimaista ja koko miehen olennossa oli
syvä, surumielinen totisuus. Mutta hiukan levottomaksi teki Charlotin
se seikka, että vieraan kädessä oli pieni pyssy ja hänen vyöllään
näytti olevan monta tikaria ja pistoolia.
- Te epäilitte äsken, hyvä herra, sanoi mustapartainen vieras, sittekun
he jonkun aikaa olivat toisiaan tarkastelleet — ettei teillä ollut
yhtään ystävää Serbiassa. Mutta minä tahtoisin mielelläni osoittaa
teille vastakohdan. Minä olen ainakin nyt tehnyt teille pienen
hyväntyön, sillä minä lähetin omasta kivääristäni muutamia haulia herra
Lunjevican käsivarteen.
- Tekö se siis olitte, joka teitte niin nopean lopun kaksintaistelusta?
huudahti Charlot. — Hyvä herra, minä en tiedä, pitääkö minun olla
teille kiitollinen, sillä siten olette vaan saanut aikaan sen, että
minun täytyy oleskella Belgradissa kauemman kuin muuten olisin
tarvinnut, eikä se suinkaan ole hauskaa minusta.
- Herra, vastasi mustapartainen — jos en minä olisi ampunut, niin
olisitte te ainiaaksi jäänyt Belgradiin, siitä saatte olla varma.
Teistä olisi tullut Belgradin kansalainen, sillä teille olisi annettu
täällä kappale maata.
- Ahaa, minä ymmärrän! — Te tarkoitatte, että minut olisi haudattu?
- Niin, te olisitte nyt jo kuollut, vakuutti vieras. Minä huomasin,
ettei teillä ollut aavistustakaan ampumisesta, kun taas Lunjevica ampuu
erittäin hyvin pistoolilla. Mutta minä en tahtonut, että teidät olisi
ammuttu, hyvä herra, ja siitä syystä rohkenin minä sekaantua kohtalon
töihin. Ette suinkaan ole minulle siitä vihainen?
- Ei, en millään muotoa! huudahti ranskalainen oppinut. — Se olisi
hyvin kiittämättömästi tehty, jollen minä lausuisi tunnustustani siitä,
mitä te olette tehnyt. Mutta kun minä en tiedä, kuinka teitä kiitän,
niin tyydyn puristamaan teidän kättänne. Kas tässä on minun käteni.
Mutta vieras ei ojentanut kättään laskeakseen sitä professorin käteen.
- Antakaa sen olla! sanoi hän aivan lyhyesti. — Te ette ole minulle
kiitollisuuden velassa, sillä minä olen tehnyt vaan sen, mitä jokainen
muukin olisi minun sijassani tehnyt estääkseen tätä kurjaa tekoa.
— Kaikista tärkeintä on minulle tietää, että teidän vastustajanne
on Nicodem Lunjevica kuningatar Dragan veli, enin vihattu mies koko
tässä maassa, ylpeä tyhjäntoimittaja, joka häpeällisellä elämällään
tekee Dragan hallituksen vielä enemmän vihatuksi kuin se muuten olisi.
Mutta jos nyt saisin antaa teille hyvän neuvon, niin varoitan teitä,
ettette tuntiakaan enää viivy Belgradissa. Minä olen hyvin hyvästi
nähnyt, millä silmillä Nicodem Lunjevica teitä katselee. Ne ovat vihan
silmäyksiä. Se kurja on yhtä roistomainen kuin arkakin ja koska te nyt
näytte ärsyttäneen hänet, niin tulee hän käyttämään kaikkia keinoja
tehdäkseen teidät vaarattomaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Te
olette hankkinut itsellenne vielä paljon vaarallisemman vihollisen,
kuningatar Dragakin tahtoo nähdä teidän sydänverenne vuotavan.
- Kuinka te voitte sen tietää? huudahti Charlot hämillään. — Te olette
itse asiassa oikeassa, kuningatar vihaa minua ja hänellä on syytä
siihen, mutta kuinka olette saanut sen tietää?
- Luuletteko, että hän muuten olisi valepuvussa ollut tässä
kaksintaistelussa? kysyi vieras.
- Peijakas, ette suinkaan tahtone väittää, että se nuori luutnantti,
joka oli Lunjevican sekundanttina —
- Oli kuningatar Draga, täydensi mustapartainen mies. — Niin, hän se
juuri oli, eikä kukaan muu. Mutta jos kuningatar niin varhain aamulla
lähtee konakista ollakseen valepuvussa läsnä tässä kaksintaistelussa,
niin täytyy hänellä olla siihen vakavat syyt. Hän tahtoi nähtävästi
omin silmin katsoa, kuinka hänen kelpo veljensä ampui teidät
kuoliaaksi, mikä toisin sanoen on todistuksena siitä, että kuningatar
on huvitettu teidän kuolemastanne.
- Olen pahoillani, etten voi seurata teidän neuvoanne, sanoi Charlot, —
sillä minä olen luvannut Nicodem Lunjevicalle jäädä Belgradiin, siksi
kunnes kunnian asia on selvitetty.
- Se oli vaan ansa, joka teille viritettiin! huudahti mustapartainen.
— Minä kehoitan teitä vielä kerran: paetkaa täältä niin pian kuin
mahdollista! Ei kukaan voi varjella teitä kuningattaren ja hänen
veljensä kostolta! Nämä kaksi ihmistä ovat nykyään kaikkivaltiaat
Serbiassa. Meillä ei ole kuningasta, sillä Aleksanteri ei itse
hallitse. Hänen puolisollansa on hallituksen ohjat, kaikki mitä hän
tahtoo, ajaa hän läpi. Kuningas panee vaan teidän nimenne sellaiseen
punaiseen paperiin, joka sisältää vangitsemiskäskyn ja teidät vangitaan
heti, oliskelittepa te missä tahansa ja heitetään vankeuteen, josta ei
Jumalakaan voi teitä vapauttaa. Tai ehkä he turvautuvat salamurhaan —
kuinka voitte suojella itseänne sellaiselta? Herra, minä sanon teille,
paetkaa — ennenkuin on liian myöhäistä!
- Minä en voi paeta, vastasi Charlot — vaikka minä kyllä huomaan, että
teidän varoituksenne on varteen otettava, mutta Belgradissa löytyy eräs
olento, joka tarvitsee minua. Se on onneton nuori nainen, jonka tuo
Lunjevica on syössyt turmioon.
- Ah, tämä kaksintaistelu tapahtui varmaan sen naisen vuoksi.
- Kyllä, vastasi ranskalainen professori. — Mutta minä vakuutan
teille, etten minä ole ollenkaan rakastunut siihen naiseen. En ole
koskaan ennen nähnyt häntä ja minä tulin aivan sattuman kautta hänen
luoksensa. Minä olin eräässä talossa Tonavankadun varrella, kuulin
surkeata valitusta, avasin oven ja olin nuoren, hurmaavan kauniin naisen
edessä, joka oli synnyttämäisillään lasta. Minä autoin onnetonta,
pelastin hänen ja lapsen hengen ja kuulin, että Nicodem Lunjevica oli
vietellyt tyttöparan. Hän on sen lapsen isä, jonka hän nyt äitinensä
on jättänyt hätään ja kurjuuteen. Tämä liikutti minua siihen määrään,
että minä menin hänen luoksensa ja sanoin hänelle vasten kasvoja, että
hän oli roisto ja muistutin hänelle, ettei unohtaisi Jumalan kostavaa
vanhurskautta, vaan pitäisi huolta onnettomasta.
- Ja vastaukseksi haastoi hän teidät kaksintaisteluun, sanoi vieras.
Hän laski juuri, että hän oli taitava pistoolilla ampuja ja että hän
ampuisi luodin teidän sydämeenne.
- Kyllä hän sen niin laski, sanoi Charlot — ja varmaan olisi se niin
käynytkin, jos ette te olisi saanut tuota oivallista ajatusta ampua
muutamia luoteja hänen käsivarteensa — vielä kerran kiitän minä teitä
kaikesta sydämestäni.
- Teillä ei ole ollenkaan syytä kiittää minua, vastasi vieras,
liikutettuna katsoen ranskalaiseen lääkäriin. — Näettekös, kohtalo on
sen niin määrännyt, että me ihmiset olemme toistemme pyöveleitä tai
enkeleitä. Te olitte enkeli sitä onnetonta kohtaan, jonka kuningattaren
veli oli vietellyt, ja minä no, minäkin olen ollut hiukan enkeli teitä
kohtaan, niin että se on nyt tasattu — teillä ei ole mitään syytä
kiittää minua. Sekö nuori nainen Tonavankadun varrella pidättää teitä
Belgradissa? Te aiotte kai pitää huolta siitä raukasta.
- Niin on aikomukseni, vastasi Devrient Charlot. — Minä en tahdo lähteä
Belgradista ennenkuin tiedän, ettei hänen tarvitse kärsiä kurjuutta.
- Te tulitte tänne Itävallan lähettilään seurassa, miksi ette antanut
hänen toimekseen pitää huolta hyljätystä tyttöraukasta?
- Sentähden, ettei se ole jokaisen asia pitää huolta naisesta, joka
on onnettomuuteen langennut sillä tavalla. Löytyy ennakkoluuloja.
Suurinkin hyväntekijä on fariseus, kun on kysymys vapaasta rakkaudesta,
kun on, kuten tässä, kysymys kauniista, onnettomasta tytöstä, joka ei
ole tehnyt muuta syntiä kuin että on luottavasti antautunut miehelle.
- Hyvä, minä tahdon tehdä teille ehdotuksen, sanoi mustapartainen mies.
Mitä, jos antaisitte minun toimekseni pitää huolta siitä onnettomasta
nuoresta naisesta?
- Teille — enhän minä tunne teitä, hyvä herra. Te olette tosin
hyväntekijäni, mutta te olette minulle niin tuntematon, että tekisin
hyvin ajattelemattomasti, jos minä ilman muuta jättäisin tyttöparan
teille.
- Te voitte täydellisesti luottaa minuun! huudahti vieras. — Minä
olen mies, joka on jo kaukana rakkauden houreista. Intohimojenkin
yli olen jo päässyt. Mutta miksi tahdotte estää minua jonkun kerran
tekemästä hyvää? Ehkäpä olen jo eläessäni tehnyt niin paljon pahaa,
että nyt tunnen halua näytellä hyväntekijän osaa, missä siihen
tilaisuus ilmaantuu. Ei, ei ainoastaan näytellä vaan olla hyväntekijä,
hyvä herra. Sitä tahdon minä ainakin olla sille hyljätylle raukalle
Tonavankadun varrella.
- Oletteko myöskin kyllin rikas? kysyi Charlot — voidaksenne antaa
tarpeellista apua onnettomalle. Minä voisin kyllä antaa teille pienen
summan, joka minulla nykyään on —
Charlot oli pistänyt käden taskuun ottaakseen rahakukkaronsa, mutta
vieras esti hänet.
- Antakaa rahain olla! sanoi hän. — Minä en tarvitse rahoja. Minä olen
rikas, hyvin rikas ja minulla on aina niin paljon kuin tarvitsen,
ja jos tahtoisin omistaa miljooneja, niin olisi minulla huomenna ne
käsissäni.
- Sitte on teillä kai laajoja maa-alueita?
- Minun maatilani ulottuvat yli koko Serbian, varsinkin on niitä
metsäseuduissa. Minun kassakaappini ovat kaikkialla — minun ei
tarvitse kuin avata ne ja ottaa mitä tarvitsen. Minulla on monta
tuhatta alamaista ja jos minä panen niille veron, niin täytyy heidän
napisematta maksaa.
- Silloin — huudahti Charlot — te olette joko hyvin ylhäinen mies tai
ryöväri!
- Me jätämme ratkaisematta sen, mikä minä olen, sanoi vieras hymyillen.
— Otaksukaa, että olen ylhäinen mies ja samalla ryöväri — sellaista
voi joskus tapahtua. Muuten lupaan teille vielä kerran, että minä otan
pitääkseni huolta siitä onnettomasta naisesta, että minä suojelen häntä
samalla tavoin kuin tekin olette tehnyt. Mutta luvatkaa te puolestanne,
että muutamien tuntien kuluttua matkustatte Belgradista. Hankkikaa
itsellenne valepuku, sillä voi olla mahdollista, että teidät koetetaan
vangita samalla hetkellä, jolloin olette aikeessa matkustaa. — Kaikessa
tapauksessa, olkaa niin varovainen kuin mahdollista. Minä puolestani
menen jo tänään sen äitiparan luo katsomaan, mitä voisin tehdä hänelle
ja lapselle.
Silloin huudahti Charlot:
- Herrani, kuka lienettekään, niin olette toiminut jalosti minua
kohtaan! Varmaankaan te ette hylkää sitä nuorta naista, jonka minä
täten uskon teidän hoitoonne. Häneltä puuttuu kaikkea. Hän asuu
likasessa talossa, viheliäisessä, pienessä kamarissa.
- Hän pääsee pois siitä kauniiseen, valoisaan asuntoon, sanoi vieras.
- Hän on saanut minulta pari kultarahaa, mutta ne eivät riitä kauan,
kun on ostettava ruoka ja juoma sekä kalliit lääkkeet.
- Hän saa kaikkea mitä tarvitsee, sanoi kalpea mies.
- Entä lapsi — sillä ei ole edes nimeäkään! Kurja isä kieltäytyi
antamasta sille nimeänsä.
- Lapsi saa nimen, olkaa varma! huudahti vieras. — Ja mitä tulee
Nicodem Lunjevicaan, niin selvitän minä asian hänen kanssansa. Luulen
olevani vähän tottuneempi käsittelemään pistoolia, kuin te.
- Kun te noilla hauleilla olette tehnyt mestarikokeenne, niin jätän
täydellä luottamuksella teidän tehtäväksenne selvittää asiat Nicodem
Lunjevican kanssa, sanoi Devrient Charlot hymyillen. — Vastatkaa
kuitenkin yhteen kysymykseen: Miksi otatte hoitaaksenne onnetonta? —
Ettehän häntä tunnekaan. Onko se todellakin ainoaltaan teidän halunne
tehdä hyvää?
Silloin levisi vakava totisuuden verho mustapartaisen miehen kasvoille.
Sitte vastasi hän tuskasta vapisevalla äänellä:
- Herrani, minä olen mies, jota on kohdannut kova onnettomuus. Sinä
päivänä, jolloin se tapahtui, jolloin se henkilö, joka oli minulla
rakkain koko maailmassa, äkkiä katosi niin etten minä löytänyt hänestä
jälkeäkään, silloin sanoin minä itsekseni:
"Sinä olet tähän asti ollut vaan huono ihminen, ja siitä syystä on
Jumala rangaissut sinua. Paremmaksi et voi enää tulla, sillä kaikki
tiet ovat sinulta suletut, niin ettet voi astua enää hyveen tietä.
Mutta koeta ainakin punnita jokainen huono teko, jonka olet tehnyt,
kymmenellä hyvällä työllä!" Näettekö, herrani, siitä päivästä lähtien
olen minä koettanut levittää onnea ja siunausta askeleilleni. Minussa
toteutuu sananlasku, että vasemman käden ei tarvitse tietää, mitä oikea
tekee.
- Nyt ymmärrän teitä, huudahti Charlot — ja täydellä luottamuksella
jätän teidän huostaanne vietellyn tyttöraukan. Mutta teille, herra,
sanon nyt hyvästi Minä en arvattavasti näe teitä koskaan enää
tässä elämässä, sentähden en tahtoisi lähteä luotanne tietämättä
edes nimeänne. Minä en toivo mitään muuta kuin että kerran tulisin
tilaisuuteen maksamaan teille, mitä nyt olette minulle tehnyt. Minä
olen jonkun verran kuuluisa lääkäri, mutta minun vaikutusalani ei
ole täällä, vaan Parisissa. Parisi ja Belgradi ovat tosin kaukana
toisistaan, mutta mitä merkitsee välimatka kohtalolle, joka yhdistää
ihmiset keskenään. Voivathan vuoretkin yhtyä, jos Jumala panee ne
liikkeeseen, kuinka paljon paremmin siis ihmiset! Mutta ennenkuin
uudestaan näemme toisemme, tahtoisin mielelläni kiitollisuudella ja
ystävyydellä ajatella teitä, siitä syystä pyydän vielä kerran: Sanokaa
minulle, mikä on nimenne!
- Mikä on nimeni, sanoi vieras hymy huulillaan, no niin, minä en salaa
sitä teiltä, mutta — teidän pitää luvata minulle, ettette parhaalle
ystävällennekään ilmaise, että nyt olette minut tavannut.
Sitte tarttui vieras ranskalaisen professorin käteen, veti hänet
luoksensa ja kuiskasi:
- Minä olen Demeter Banjaluki, mustain vuorten ryöväri!