Sypressien alla.
Sylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi,
mutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin
toisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume
kohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.
Epätietoisena istui Demeter Banjaluki sängyn vieressä ja näki lapsensa
kuolevan. Oi, hän ei voinut tehdä mitään ryöstääkseen kuolemalta
uhrin, tuo muutoin niin voimakas mies, joka ei tavallisesti päästänyt
käsistään mitään, joka oli hänelle arvokasta.
Mutta kuolema oli vielä mahtavampi sankari kuin hän. Sitä ei
hän koskaan voittanut. Sen kalpean kummituksen edessä täytyi
jättiläisvoimaisen Banjalukinkin alistua.
- Isä, isä! kuiskasi Sylva käheällä äänellä. — Suojele minun lastani!
Sitte vavahti hän äkkiä. Hänen silmiensä yli levisi ikäänkuin verho.
Tämä ihana tähti himmeni; hiljaa, jäykkänä makasi siinä nyt kaunis
nuori nainen, puoliksi vielä lapsi ja jo elämälle kypsynyt viettelyksen
uhri.
Kun Demeter huomasi, että Sylva oli vetänyt viimeisen henkäyksensä,
heittäytyi hän rajattoman surun vallassa hänen ylitsensä. Hän suuteli
silmiä, poskia ja suuta, hän kasteli hänet kyynelillään. Mutta oi,
kuollutta ei voinut enää eloon herättää. Autuaallinen rauha oli
levinnyt kauniille piirteille ja siinä maatessaan kuoleman saaliina,
ijankaikkisuudelle vihittynä, näytti Sylva raukka puhtaalta neitseeltä.
- Onneton lapsiraukkani! huudahti Demeter, mutta kyyneleet tukahuttivat
hänen äänensä.
Tuskin olit ehtinyt katsahtaa maailmaan, ennenkuin suljit silmäsi; sinä
et tahtonut nähdä sen hirmuisuutta. Mutta minä kostan puolestasi. Sillä
vaikka sinulta on ryöstetty kaikki, kunnia, kauneus, nuoruus ja elämä,
niin eivät he kuitenkaan voi ryöstää sinulta isäsi rakkautta. Sinut on
murhattu — murhattu!
Ja ihmiset tahtovat teloittaa minut, kun minä metsässä väijyn rikasta
koronkiskuria ja jos ei hän hyvällä jätä minulle rahapussiaan, tapan
hänet. Jos santarmit saavat minut kiinni, niin tuomitaan minut
kuolemaan ja hirsipuussa saan minä riippua.
Mutta mitä ylhäiset tekevät, jotka nautinnon himossa viettelevät
herkkäuskoisia tyttöjä, raastavat ne synnin lokaan ja vihdoin syöksevät
hautaan kun heidän nautintonsa on täysi, sellaista ei kosteta. Ei,
ylhäiset murhaajat saavat kulkea rankaisemattomina ja uskaltavatpa
vielä julkeasti kehuakin rikoksellaan, ja se ei tapahdu yksistään
Serbiassa, vaan kaikkialla. Ja sellaista sanovat ihmiset oikeudeksi. Ja
tämä lapsi, joka on syntynyt saamatta kantaa isänsä nimeä, tämä lapsi,
joka, jollei minua olisi ollut, olisi saanut onnettomana maata kylmillä
kivillä ulkona kadulla, josta ehkä olisi tullut varas, pahantekijä,
missä on se asianajaja, joka olisi ottanut puolustaakseen tätä pikku
raukkaa?
Jos hän vastaisuudessa tulisi tuntemaan oikean isänsä ja tunkisi
veitsensä tämän rintaan sanoen: "Kas tästä saat kiitokseksi siitä,
että olet tehnyt minut siksi mikä olen!" niin olisivat sadat kädet
valmiit laahaamaan kurjan raukan vankeuteen ja sieltä hirsipuuhun.
Mutta velvollisuutensa unohtanut isä, joka tallaa kaikista pyhimmän
käskyn jalkainsa alle, eikä ollenkaan välitä lapsestaan, hän joka pitää
kemuja täysien pöytien ääressä samalla kun hänen onneton lapsensa
näkee nälkää ja vilua, hänelle ei tehdä mitään. Sillä hän on hieno ja
rangaistuksesta vapaa.
Mutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen
tuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän
langettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari
on Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.
Usein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja
isättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon
olla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa
lapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole
kirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen
jälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman
kuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta
huulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle
uusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden
kätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja
neuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava
perikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä
jäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin
erään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka
olen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt
minulle hyvää.
Mutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut
velvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan
nouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä,
mustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —
Kova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa
tuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde
ruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.
- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä
osaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä
ja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat
Aleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen
kuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille
ilmansuunnille.
Nuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä
kerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin,
jommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta
syöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee
kokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole
enää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo
suunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.
Sinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä
kostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.
Demeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa.
Mutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan
käden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse
saattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on.
Siellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä
oli hän tuntenut olevansa kotona.
Hän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi
vaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen
peittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois
heidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti
henkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos
kadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle.
Kun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän
vihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.
- Sinäkö se olet, kapteeni? kysyi nuori ryöväri.
— Minä olen kauan saanut odottaa sinua.
- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan
hienoon moitteeseen.
- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki
juoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös
sinne, käski hän lykätä venheen ulos.
Aza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle
virtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi
Demeteriin.
- Minne menemme ja mitä on sinulla tuossa käärössä?
- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen
kyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut.
Vie minut Kuolleitten saarelle!
- Kuolleitten saarelle? kysyi Aza hämmästyneenä.
— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi.
Minäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut
sieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille
rakkaaksi.
- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille
rakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte
— ei enää mitään kysymyksiä.
Aza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä
äänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui
nuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin
he olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte
oli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.
Demeter hyppäsi maihin ja Aza seurasi häntä.
- Sinä unohdat toisen käärön, kapteeni! sanoi jälkimäinen. — Sen pikku
nyytin jätit venheeseen.
- Tahallani, vastasi Demeter, painaen hellästi suurempaa esinettä
rintaansa vasten. — Kiiruhda ja seuraa minua!
Aurinko oli juuri mailleen menemässä. Se valoi ruusuhohteen Tonavan
pinnalle ja näytti suutelevan joka puun lehteä lausuakseen sille hyvää
yötä.
Aza seurasi Demeteriä pudistaen päätänsä. Hänen oli mahdoton käsittää
kapteeninsa tarkoitusta ja kaikista vähimmän sitä seikkaa, että Demeter
tänään niin äkkiä läksi taas saarelle, jota hän oli välttänyt aina
Sylvan katoamisesta asti.
- Tuossa! huudahti Demeter ojentaen kätensä.
Hän oli kulkenut eteenpäin pitkin rantaa. Rannalla veden rajassa kasvoi
kolme sypressiä, joiden alimmat oksat riippuivat vedessä. Tämä paikka
oli hiljainen, synkkä ja yksinäinen.
- Mitä nyt, kapteeni? kysyi Aza, kun näki, että Demeter hiljaa ja
varovasti laski kuormansa maahan.
- Mene siihen huoneeseen, jossa äiti Cyrilla kerran asui ja tuo tänne
lapio. Hän on varmaan jättänyt tänne työkalujaan, joten sinä sen kai
sieltä löydät.
- Tahdotko, että kaivan kuopan tai, kuten me sanomme ryövärien
kielellä, koetamme saada myyrän kiinni? Saaliisi lienee hyvin arvokas,
koska sinun täytyy kaivaa se maahan?
- Kyllä, poikani, vastasi Demeter kumealla äänellä, — se on niin
arvokas, että minun täytyy piiloittaa se ihmisten ahnailta käsiltä
syvälle maahan.
Aza meni ja tuli takasin tuoden lapion.
- Tee hauta, käski häntä Demeter Banjaluki, — kuusi jalkaa pitkä, kolme
jalkaa leveä ja kuusi jalkaa syvä.
- Mutta kapteeni, sehän on aivan kuin hautaisimme ihmistä.
- Juuri niin se onkin — mutta kiiruhda nyt — tähdet alkavat jo
näyttäytyä taivaalla.
Aza työnsi lapion maahan. Hän ei tiennyt, miksi kylmät väristykset
kävivät läpi hänen ruumiinsa, tai miksi hänen yhä täytyi ajatella, että
tämä oli samallaista kuin jos hän kaivaisi hautaa ruumiille.
Demeter Banjaluki oli istuutunut sen valkoisen käärön viereen, jonka
oli tuonut venheestä. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja katsoi
miettiväisenä maahan.
- Nyt on valmis, kapteeni, huudahti vihdoin Aza.
— Laskenko minä käärön kuoppaan?
- Ei, odota — siitä pidän minä huolen. Onko sinulla nuoraa? Niin,
tuossahan riippuu nuoraa vyössäsi — anna se tänne.
- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi
hän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä
kerran katsella sitä.
Aza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni
olen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin
kaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia
kyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso
siis, kenelle olet haudan kaivanut.
Samassa vetäisi Demeter pois valkoisen peitteen.
Aza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista
olentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte
huusi hän rajun tuskan vallassa:
- Sylva — Sylva! Kapteeni, kuka on tämän tehnyt?
- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla
äänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja,
sillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut,
Aza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan
luottaa sinun apuusi siinä asiassa.
Nuori ryöväri tarttui kiihkeästi vanhemman ojennettuun käteen.
- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni
sen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen
nimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen
kylkeensä.
- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä
tietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella
oman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen
on rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! —
Silloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha
hänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi
elämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen
lihaansa.
Aza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli
rakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli
jumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä
puutarhasta.
- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo
kuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota
ei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen
minä, että elämä on minulle sietämätön.
- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti
koskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa,
kääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän
ruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.
- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri
murtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni.
Eikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta
parempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt
elämäsi.
Siis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun
valani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen
maksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva!
Häntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä
käyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!
- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren
veli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä
vihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane
mieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois
mielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa,
santarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza,
silloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä
unohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin
kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun
palveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston
tähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!
- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun
kostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.
- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet
radoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on
paennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin
hänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta
tullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia
kyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan
löydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla,
tähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo,
ja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!
Sitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia
kokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien
välistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa
ei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan
ihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin
Sylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.
Vihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza
laittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita
tuhansittain kasvoi saarella.
- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun
sanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.
Ja nyt, äidin haudalta lapsen kehdolle! jatkoi syvästi liikutettu mies.
— Takasin venheeseen, Aza! Sinä et vielä tiedä, että meillä on tuossa
Sylvan lapsi. Viekäämme se äiti Cyrillan luo, hän saa kasvattaa lapsen,
kuten hän ennen kasvatti Sylvan. Parempaa kasvatusäitiä ei lapsi
koskaan voi saada.
Vielä kerran kumartui Demeter syvälle rakkaan tyttärensä hautakummulle,
vielä kerran kostutti hän kukkia kyynelillään. Mutta sitte tunki hän
väkisin kyyneleet takasin ja ojensi itsensä huudahtaen:
- Pois arka tuska! Tästä hetkestä kuulun minä vaan sinulle, sinä synkkä
kosto!
Muutamia minuutteja myöhemmin olivat molemmat miehet taas venheessä.
Demeter otti lapsen ja antoi sen maata käsivarsillaan, Aza souti ja
yhä kauemmas poistui vene Kuolleitten saarelta, pienestä yksinäisestä
paratiisista keskellä Tonavaa.
Mutta molemmat miehet katsoivat saarta kohti niin kauan kun voivat
nähdä vanhoja sypressejä — nukkuihan niiden varjossa kallein olento,
minkä he omistivat maan päällä.