Salaperäiset haulit.
Aamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa
näyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut.
Kaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä
paikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä
oli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa
hartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin
hienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä
viiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet
pitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin
olisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana,
joka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi
puoliääneen:
- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se
roisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä
loukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun
veriviholliseni — minun, sisaresi!
- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem
kuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut
upseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos
saataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin
univormussa.
- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän
pistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni
— sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös,
omin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon
vakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka
kovasti se mies on loukannut minua!
- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin
vihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä
olet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen
anteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.
- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona
kuumeessa.
- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem,
seuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista —
muutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo
salata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo
serbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat
meidät pois maasta.
- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti
Draga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään
aikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä
— oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet
sellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.
- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä
toivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.
- Minä — luvannut sinulle?
- Niin, sen tiedät sinä hyvin — palkaksi minun vaitiolostani?
- Sinun vaitiolostasi?
- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei
mielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä
uhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle
lupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä
pääset Serbian kuninkaaksi!
- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten
tiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu
yksistään kuninkaan tahdosta —
- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että
he tulevat.
- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän
kuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen
hänet kutsunut tänne.
- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani
aivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.
Hän laittoi valeparran suoraan ja kietoi takin tiiviimmin ympärilleen.
Tuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan
kättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin
Devrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.
Vastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan
sivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs
vältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.
- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme
kohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa,
kun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun
pistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!
Kaikki valmistukset tehtiin kuumeentapaisella kiireellä.
- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi
hänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä,
ilmoittaa siitä kellekään?
- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot,
siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota
kuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut
valmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä.
Sitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. —
Siinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.
Draga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka
niitä tarkasti katseli.
Siinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä
niiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.
- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te
olette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen
mukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan
yksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme
sopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta,
oikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?
- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi
Charlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.
- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti
Nicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun
täytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä,
että on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.
- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä
kurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta —
me kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.
Charlotin sekundantti mittasi ne viisi askelta.
- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani
tuohon, sanoi Charlot.
Molemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi
kauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin,
että joutui pois ampumalinjalta.
Eräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut
huomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta
silmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat
vastatusten.
- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan
lähettiläälle.
Charlotin sekundantti vetäytyi myöskin syrjään.
- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen
tämän kysymyksen herroille.
- Ei sovintoa, kuului molempain huulilta.
- Hyvä, minä lasken siis yks' — kaks' —
Pistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan
vastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys.
Kauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut
aavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla
kuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta
liikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän
oli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein
ollut ottanut sitä käteensä.
"Charlot parka", ajatteli hänen sekundanttinsa, — "sinun kohtalosi on
varma." Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!
Kaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden
kaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot
vapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat
seisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut
aivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti
lentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.
- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, —
mutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi
minun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.
- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on
mahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka
olisi voinut sitä tehdä.
Nicodem katseli ympärilleen. Mutta ei hänkään voinut asiata selittää.
- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi
erään tammen luona.
- No, seuraavalla kerralla toivon osaavani paremmin.
Pistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille
aseen, kuiskasi hän tälle:
- Onneton, eihän teillä ole aavistustakaan pistoolilla ampumisesta!
- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan
on minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta
teidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä
paremmin.
Uudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen
laski Itävallan lähettiläs:
- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa "kolme"! kun Nicodem äkkiä
horjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään
tarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui
muutamia veripisaroita maahan.
- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana
oli lausuttu.
- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä
voin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole
kuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen
pistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä
paikoillaan!
- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan
mahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on
kerrassaan sietämätöntä!
- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin
sekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole
mahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!
- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni,
että te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on
todellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea
haava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.
- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem
Lunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun
vastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat
ladatut luodeilla?
- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs,
— että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on
joku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä
nähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut
teihin, herra kapteeni.
- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä
kaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi
Charlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on
tavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!
- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö
vielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä
tavalla päättynyt?
- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot
nopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi
ylpeästi pois.
- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi
sisareensa ja sanoi hänelle:
Tule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen
heikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista —
se antaa uutta verta.
Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa
kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan
lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja
sanoi:
- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat
korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää
sitä, mitä täällä on tapahtunut.
Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät
metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet
niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun
Charlot äkkiä huudahti:
- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin
Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se
käsiini.
- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan
lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.
- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian
Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.
Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni
Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen
kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli
tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä
tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:
- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla
hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon
miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei
tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että
hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen
tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi
jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.
- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni
hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi
harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.