Kaksintaisteluun vaadittu.
Nicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa.
Tuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä
huoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.
Charlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän
käski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi
puhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin
työhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja
romaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja
ystäväin kanssa.
Nicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan
eteensä.
"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?" ajatteli hän itsekseen, mutta kun
oli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen
suositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli
hakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan
ja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat
kysymykset:
- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti,
sillä minun aikani on rajoitettu!
- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen
tullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.
"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?" kysyi Nicodem
itsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.
- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin.
Sitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia
pian päätetyksi vai kestääkö kauemman.
- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia
puhua, kysyi serbialainen.
- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem
Lunjevica, vai kuinka?
- Kapteeni Lunjevica! lausui Nicodem vahvalla äänenpainolla.
- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne
upseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän
tulevan keskustelumme aikana!
- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi
Nicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on
tuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?
- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi
Charlot tyyneesti.
Nicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja
katsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä
voinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua
hänet, kun hän oli kuningattaren veli.
- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän
kylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut
hänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte
hänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä
puhun nimittäin Ninettestä.
Nicodem säpsähti.
- Vai niin, siitä pikku ranskattaresta.
Charlot meni yhden askeleen häntä lähemmä.
- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä
suurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte
silkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te
piehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa,
että olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei
sääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.
Nicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei
merkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut
oikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli
tutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut
keuhkotaudin.
Nicodem asetti kasvonsa surullisen näköisiksi.
- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa
mieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin
myöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää
tehdä mitään.
- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan
tänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse
peljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne
hautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi
muille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun
ilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden,
että näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui
Charlot halveksien.
- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen
kuningattaren veli, pauhasi Nicodem.
- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti
olette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne
Serbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi
teidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs
olento.
Kuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen
veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi.
- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen
vihasta.
- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. —
Minä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni,
jos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee
elävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt
häntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!
- Herra! Sitä kannattaa —
- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen,
kun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä
tahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla
minua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen
Nicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.
Eräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne
ja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne
häneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman
sydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö,
Sylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä
kurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta
tullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan
syntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te
siis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että
teidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette
käyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin
teitä —
- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä
oikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?
- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä
olen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten
vaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille
itsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani,
niin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa
siihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka
lupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.
Tällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin
julkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.
- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja
siitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.
- Kyllä, mielelläni, missä muodossa vaan haluatte.
- Teidän pitää tapella kanssani.
- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu
pistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille,
jotka vihaavat toisiaan, kuten me.
- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me
taistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen
pitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.
- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä
minä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin
ratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte
kyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää
elämääni petoksen kautta.
Nicodem Lunjevica puri huultansa.
- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla,
olkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.
Jos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun
tovereistani teille.
- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin
itselleni.
- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole
muuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee
tapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?
- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte
niin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica —
kasarmin ratsastushuoneessa.
- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me
taistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen
henkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri
silloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä
näytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.
- Te ajattelette kai, että kasarmissa toverini ovat läsnä — ja se —
- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän
teitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.
- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja
siellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.
- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi
Charlot.
- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili
hänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi
voittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu
parhaaksi pistoolilla ampujaksi.
- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy
kirjoittaa pitkä raportti.
- Raportti, tarkoitatte kai testamenttianne.
- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne,
Serbian kuningatarta.
- Mitä, sisartaniko?
- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient
Charlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä
raportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa
hänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette
Ketunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin
hän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin
asian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin
älkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat
ennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa,
joll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.
Lausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta
ja löi oven kiinni takanaan.
- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita
alas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin
kaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se
heittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden
loukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja,
ei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.