Nuori äiti.
Charlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki
hitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli
äänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua
huutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.
"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän
liene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!"
Ja kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti
hän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia.
Tuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa
ovelle. Mutta kun ei kukaan huutanut "Sisään!", niin avasi hän itse
oven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä
näkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä
ennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin
makasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä
puvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen
oli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi
voinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti
naistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että
pikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa.
Hän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia
minuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla.
Hän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän
voinut, siihen oli hän liian heikko.
- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien
nenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä
toivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on
teille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä,
mitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?
- Sylva! kuiskasi hän.
- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen
tuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa
kasvoissa.
"Vanha juttu siis!" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos
verkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee
edelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.
- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle
äidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein
katsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te
tarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.
- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt,
ett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.
- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään
jalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo
ja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo
vahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän
teistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!
Mutta Sylva puristi päätänsä ja aikoi pysyä päätöksessään.
- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan,
kun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan
tule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä
voitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä
tulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata
teiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin
henki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo
peloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä
minä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä
voitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja
kauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä
siitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan
silloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se
varmaan ei saa parhainta kasvatusta.
Näiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan
taisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta
hengityksestä.
- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä
olen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt!
Sanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette
antautunut! Onko hän täällä Belgradissa?
- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen
selityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi
alkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.
- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon
numeron, jossa häntä voi tavata?
Silloin nousi Sylva ja huusi vapisevalla äänellä:
- Konakissa, kuningaspalatsissa löydätte te hänet!
- Mitä! Kuningaspalatsissa? Kun kaikki käy ympäri, niin on se ehkä
upseeri?
- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän
on valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti
antauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli!
- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko
siis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot,
jotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja
sitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta.
Siinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt
luotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa
oli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin
väärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem
kuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää
huolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka
nyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se
oli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö.
Tohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia
sanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.
- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä
— että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin
teille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii
tuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin
tuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.
- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat
tulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti
kääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä
huusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun
heräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.
- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion
edelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt
nämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski
tuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne.
Hän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en
lähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia
suoritettavana.
- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi
nyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä
kohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että
minä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä
saisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni
kasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin
vähällä myydä lapseni vieraalle.
- Myödä lapsenne! Kuinka tulitte sitä ajatelleeksi?
- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi,
selitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse
olevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja
siitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä
hänelle, että hänen miehelleen.
- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka
ja seurassaan vanhempi ruma nainen.
- Aivan oikein! Tunnetteko sitte näitä naisia?
- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt
täytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa
tietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään
velvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!
Hän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi
hirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä,
hän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi
repiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.
"Hieno pari todellakin!" mutisi hän mennessään portailla. "Sisar
petturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa!
Eipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan
päältä!"
Ankara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän
ajatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva
paralle.
Lääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä
vastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja
vaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.
- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä
suloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan
aavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt
häntä katsomassa.
- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään
vailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt
velvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista!
käski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan
likaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä
vaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne
ensin johtaisi askeleensa.
- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren
veli, Nicodem Lunjevica asuu?
- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa
useita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran
kuningattaren veljen luo.
Kun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten,
mietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.
"Yksinkertaisin keino olisi", sanoi hän itsekseen — "mennä suoraan
asiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette
parkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on
kunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle.
Mutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican
antaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin
tunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin
vihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä
turmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta
heidän elämänsä onnen."
Vaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen
oli asunut.