Jälleennäkeminen.
Kun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa,
paljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä
kertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan
siellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että
eräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi
hänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on
varmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman
miehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica,
kuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.
- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut
hänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää
siltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa
Dragan.
Viimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian
kansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja.
Rautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että
minun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti
sisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga
puristaa kansalta ja antaa hänelle.
- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan.
He asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä
kauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos
kadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö
sairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten
konna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?
Charlot oli käynyt hyvin vakavaksi.
- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä
velvollisuutenani koettaa auttaa häntä.
Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava
esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla.
Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet
vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin
hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata
ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan
oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin
hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin
viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon
mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui
pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.
"Mennyt — se aika on mennyt!" ajatteli hän.
Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä
menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi,
on kai myöskin kuollut."
Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien
numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron.
Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli
kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui
sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen
vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset
posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää,
joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.
- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle
olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan
uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin
olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin.
Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti
päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia
kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta
huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:
- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran
nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni
kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot
edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja
onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier
latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin
monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.
- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen
istumaan rikkinäiselle tuolille.
Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas!
Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut.
Oi, onneton, millaisena?
Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen
katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran
tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.
- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun
kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?
- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme.
Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen
tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen,
pimeän kamarini onnen auringolla.
- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen
silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän
tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä
tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän
tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.
- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen
saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka
minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy
rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä,
parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan,
että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä
oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti
hiipivä tauti tuli minuun.
- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta
minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini.
Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon
Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät
pitkin poskia.
- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet —
etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait
miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden
kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä
kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja
hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka
hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut,
kuten rakkauskin menee menojaan!
Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen
kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan
joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja
liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa
silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi
jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian
hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:
- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit
sinä kumminkin minua kauniina!
- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte
pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä
kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina
minun Sirkkani!
Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja
koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan
lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli
ainoa lohdutus.
- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva,
tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle
hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte —
matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea,
jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi
hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä —
minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun
asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen
se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja!
Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle
kävelemään.
Uusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet.
Kalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.
- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, —
minusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin,
vai mitä?
- On kyllä lämmin, rakkaani! Kohta ei sinun tarvitse enää palella!
- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen
olla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan
nähnyt häntä!
— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään
muuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —
Haa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on
niin pimeä!
"Se on kuolema!" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki
hävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista
hetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää
oli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden
päälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa!
Silloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja
kaikki oli ohi.
Professori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne
lasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.
- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden
annetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.