Kuinka kuningasta hoidetaan.
Raivon vallassa oli Draga heittäytynyt matolle, kun professori jätti
hänet. Hän oli melkein mieletön, eikä enää tiennyt, mitä teki. Hän
kaivoi kätensä syvälle pehmoiseen Smyrna mattoon, hänen ruumiinsa
kiemurteli suonenvedossa ja epäselviä ääniä pääsi hänen huuliltaan.
- Draga — aarteeni, rauhoituhan toki. Tule järkiisi.
Se oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle
ovelle.
- Avaa Draga! No avaa toki! Minä olen kuullut kaikki tyyni. Minä autan
sinua!
Mutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen
neuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki
mitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:
- Minä olen hukassa — hukassa!
- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki!
huusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole
menetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!
Nyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän
viimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä
kuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt
hänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa,
samoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.
- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä
vaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina
ennenkin keksinyt oikean tien.
Koneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi
sisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.
- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi
sentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en
alusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään.
Hän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän
sinut petti, ja nyt —
- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen,
kädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena
niin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja
matkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.
- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut
ulos konakista.
- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on
siihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.
- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän,
jonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen
päätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.
- Kuulitko kaikki, Eufemia?
- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä
hiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa,
sillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat
hyökänneet tänne.
- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä
miestä puolelleni?
- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä
kivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.
- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä
tiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on
kuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun
jyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin
ja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina
ollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen
ylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän
häväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua —
sillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen
pedon kaltainen.
- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva
seurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä
konakiin.
- Juuri sitä luulen minä mahdottomaksi. Hän varmaan toimittaa niin,
että minun on lähteminen konakista. Hän kutsuu oppineet tuomarinsa ja
sattuneesta syystä vaatii eroa minusta. Luuletko, että sitä häneltä
kielletään, häneltä, joka itse tekee lait, joka vahvistaa ne ja jonka
nimessä tapahtuu koko Serbian lainlaadinta? Ei, Jumala varjelkoon,
hänen joukkonsa tietysti nyökäyttää päätänsä ja — Draga ei ole enää
Serbian kuningatar! Mutta ennemmin kuin alistun mihinkään sellaiseen,
tapan minä itseni! Oi, rakas täti Eufemia, anna minulle kaikella muotoa
myrkkyä, sitä samaa, joka otti hengen kuningas Milanistakin! Minä otan
sitä aivan tyyneesti, sillä olen väsynyt taistelemaan kauempaa, minä
tahdon kuolla — minä tahdon ainakin kuningattarena astua hautaani!
- Minua ihan pelottaa, kun kuulen sinun puhuvan tuolla tavoin, sanoi
Eufemia, pyyhkien pari teeskenneltyä kyyneltä. — Sinä tahdot myrkkyä —
hi, hi, pikku aarteeni, silloin on minun apteekissani parempaa juomaa,
joka meille hyvin sopii. Anna minun vaan tehdä, kuten tahdon, ja minä
vakuutan sinulle pyhästi, että sinä pääset onnellisesti tästäkin
pälkähästä. Kaikissa vaaroissa, jotka meitä kohtaavat, on mietittävä,
miten parhaiten voi niistä päästä. Mutta kuule nyt, mitä minä sanon,
aika on kallista. Kohta on Aleksanteri täällä ja silloin tulee
hirvittävä näytelmä. Tällä pienellä pöydällä seisoo parin minuutin
perästä vesilasi. Keksi joku tekosyy, jotta saat kuninkaan juomaan
sitä vettä! Laita vaan niin, että hän juo pari kulausta, niin olemme
molemmat pelastetut.
- Täti, huudahti kuningatar säikähtyneenä — et suinkaan aio tappaa
kuningasta — antaa hänelle myrkkyä! Onneton ihminen, silloinhan
olisimme molemmat hukassa, sillä — meidän vihollisemme eivät saisi
rauhaa, ennenkuin olisivat saaneet selville syyn kuninkaan äkilliseen
kuolemaan! Muistathan, kuinka silloin kerran meitä syytettiin, kun
mieheni Maschin kuoli niin äkkiä! Ja jollei kauneuteni olisi silloin
vaikuttanut niin edullisesti tutkijatuomariin, niin olisimme nyt
molemmat —
- Hiljaa, elä puhu siitä! Tässä talossa tulee hermostuneeksi — minä
puolestani olen jo hermostunut. Ah, en minä ajattele kuninkaan
murhaamista, sehän olisi kerrassaan mieletöntä! Niin kauan kun
Aleksanteri elää, pysyt sinä konakissa Serbian kuningattarena, mutta
jos hän silmänsä sulkee ainiaaksi, niin on se ihanuus lopussa. Minä
olen suorapuheinen, kuten näet, mutta kahden sellaisen ystävättären
kuin me olemme, täytyy olla avomielisiä toisilleen.
- Niin, täti, sanoi kuningatar, olkaamme rehellisiä toisillemme — mutta
mitä yhteyttä on tällä tuon vesilasin kanssa?
- Siinä ei ole mitään vaarallista, sanoi Eufemia ja veti suunsa ilkeään
nauruun — on vaan vähän lääkettä kuumeen aikaansaamiseksi. Niin pian
kun kuningas on juonut tätä vettä, lyyhistyy hän kokoon ja kohta alkaa
nousta kova kuume, joka kestää ehkä kahdeksan päivää. Ja tällä ajalla
näyttelet sinä uhrautuvan, surevan puolison osaa. Sinä et väisty hänen
viereltään, sinä teet itsesi uudestaan hänelle välttämättömäksi ja
hän luulee, että hän on sinua kiittäminen elämästään. Ja hänen siinä
maatessaan annat sinä hänen ymmärtää, että olet kokonaan toiminut hänen
hyväksensä. Sinä tahdoit antaa hänelle kruununprinssin ja kun ei hän
voinut antaa sinulle sellaista, niin tahdoit ottaa sen mistä löysit.
Tuskin oli täti Eufemia lausunut nämä sanat, kun äkkiä kuului
lähestyviä askeleita.
- Kuningas! änkytti Eufemia ja juoksi ovelle.
- Elä jätä minua yksin! vaikeroi Draga. — Oi, nyt on liian myöhäistä,
nyt et enää voi laittaa sitä juomaa!
- Kyllä, sen minä kyllä teen, sanoi Eufemia oven takaa — se on minun
asiani. Pidätä häntä, elä vastusta häntä, elä ärsytä häntä — kuuletko?
* * * * *
Eufemia ei ehtinyt täydelleen lopettaa ajatustaan, kun jo ovi avautui
ja hänellä oli tuskin aikaa kadota pienestä ovesta, joka vei hänen
huoneeseensa.
Kuningas Aleksanteri seisoi etumaisen huoneen avonaisessa ovessa. Hänen
kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän koetti nähtävästi olla
tyyneen näköinen. Hänen tapansa oli, ettei hän heti kuohunut, vaan kun
hän tahtoi hyökätä jonkun kimppuun, niin yllätti hän hänet keskustelun
keskellä.
- Ah, siinähän sinä olet, rakas Dragani, sanoi hän käheästi ja tuli
hitaasti lähemmäs. — No, joko olet järjestänyt pukuasiasi?
- Elä koeta pettää minua! huudahti Draga, jota juuri tällainen tapa
ärsytti äärimäisyyteen asti. — Minä tiedän, mikä tuo sinut luokseni!
- Ha, sinä tiedät — sinä tiedät! änkytti Aleksanteri, katsoen häneen
tuijottavin silmin. Ne tuijottavat silmät sanoivat Dragalle kaikki.
Tämä arka kuningas oli varmaan juonut itsensä humalaan, ennenkuin lähti
hänen luoksensa. Oikeastaan ei Draga voinut moittia häntä siitä, sillä
hänhän oli itse vienyt Aleksanterin alkohoolin kiroukseen. Hänhän
piti itse huolta siitä, että Aleksanterin aivot olivat aina sekasin
viinin höyrystä. Hän juotti hänelle varsin mitä väkevimpiä juomia
kiihoittaakseen hänen väheneviä voimiaan. Samoin tahtoi hän, että
kuningas niin vähän kuin mahdollista käyttäisi järkeänsä, sillä — kun
kuningas on juovuksissa, niin hallitsee kuningatar. [Historiallisesti
tosi. On todistettu, että Draga vietteli Aleksanterin juoppouteen.
Hallituksensa viime vuosina lienee hän harvoin ollut selvänä.]
Arvattavasti oli hän nyt tyhjentänyt pullon samppanjaa. Hänen kasvonsa
olivat tummanpunaset, silmät elottomat ja kun hän vielä seisoi oven
vieressä, horjui hän kuin olisi kova tuuli puhaltanut hänen ylitsensä.
- Sinä tiedät sen siis, jatkoi Aleksanteri raa'alla äänellä, nykien
hermostuneesti sormillaan univormunsa kaulusta, kuin olisi se
puristanut, — sinä tiedät sen jo! — Sitä parempi, silloin ei minun
tarvitse kierrellä. Silloin voin heti heittää sinulle vasten silmiä sen
sanan, joka parhaiten sinulle sopii —
Petturi!
Käheänä ja kirkuvana kuului hänen äänensä, kun hän lausui tämän.
Draga kivahti ylös, sillä hän ei sietänyt sitä, että tämä tylsä mies
häväisi häntä, tämä mies, jota hän halveksi ja katsoi yli olkansa,
jolle hän heitti rakkautensa, kuten almun.
- Petturi, sanot sinä! huudahti hän. — Niin — petturiksi olen tullut
sinun rinnallasi. Sinä olet opettanut minut valehtelemaan, ja sinä
petät itse kansasi!
- Vaikene, petturi, vaikene tai kuristan sinut!
Aleksanteri hyökkäsi Dragaa kohti, tarttui molemmin käsin hänen
kaulaansa ja puristi kaikin voimin, niin että Draga kaatui kumoon.
- Ei, sinä et saa enää elää, sähisi kuningas hampaittensa välissä, sinä
olet häväissyt minut kansani silmissä — sinä katunainen — sinä petturi
— joka olet ottanut maksoa rakkaudestasi — oi, minä — ininä —
- Murhaaja — aiotko tappaa minut — kuten tapoit oman isäsi?
Se oli juuri paras sana, minkä hän saattoi keksiä. Se vaikutti
kuninkaaseen kuten ruoskan isku ja saattoi hänet ainakin hetkeksi taas
järkiinsä.
Eikä Draga suinkaan lausunut kuiskaamalla näitä sanoja, vaan hän huusi
sen, jotta viereisessä huoneessa olisi helposti voinut kuulla joka
sanan, jos joku palvelijoista olisi siellä ollut. Asia ei kumminkaan
ollut niin, sen Draga tiesi vallan hyvin.
- Kuinka uskallat sinä, huudahti Aleksanteri läähättäen, — kuinka
uskallat sinä muistuttaa minua siitä asiasta! Sinullahan on myös osasi
siinä! Etkö se ollut sinä, joka satoja kertoja kuiskasit korvaani:
"Tapa isäsi!"
- Mutta nyt syytän minä sinua isäsi murhaajaksi, huusi Draga, rajulla
liikkeellä osoittaen kuningasta. Kiellä, jos voit! Minulla on
todistuksia ja usko minua, minä näytän niitä tarvittaessa.
- Pysy asiassa! keskeytti hänet Aleksanteri raa'alla äänellä. — Sinä
olet vienyt minut harhaan, olet pettänyt minut, olet tehnyt tyhjiksi
kauneimmat toiveeni! Sinä siis valehtelit, kun minulle kuvasit niitä
kärsimyksiä, joita tuo alkava uusi elämä sinulle saattoi — niin, sinä
olet todellakin kurja näyttelijä, mutta sinä et näytä temppujasi
näyttämöllä, vaan ulkona elämässä. Mutta minä en tahdo enää olla
yhdessä näyttelijän kanssa — ulos täältä, ulos kadulle, jollet tahdo,
että kutsun tänne palvelijat ja heitätän sinut ulos.
Draga pani käsivartensa rinnalle ristiin. Tyynenä seisoi hän siinä ja
katsoi vihamielisin silmin kuningasta.
- Mitä, etkö ole ymmärtänyt minua? Sinun pitää mennä, kuuletko! —
Minä en tarvitse sinua enää — minä olen kyllästynyt sinuun! Sinä olet
häväissyt minut, huusi kuningas, juosten huoneessa edes takasin kuten
villipeto häkissään ja lyöden huonekaluja rikki. — Jos en olisi saanut
sinua nähdä, niin olisin nyt onnellisempi ja kansani rakastama. Mutta
siitä hetkestä lähtien, kun sinä tulit silmäini eteen, on onnettomuus
minua seurannut. Oi sinä paha henki, sinun näkemisesi myrkyttää
elämäni. Ehkä tahdot rahoja — niin, sehän onkin luonnollista, että
katunainen tahtoo maksoa. Kas tässä — ota!
Tätä sanoessaan oli hän kiskaissut taskustaan rahakukkaron, jonka nyt
heitti pöydälle. Samassa repäistiin ovi auki ja täti Eufemia astui
sisälle kädessä komea pieni tarjotin, jossa oli lasi.
- Jumalan tähden, mitä täällä on tapahtunut? huusi hän puoliääneen
säikähtyneenä. — Palvelijat juoksevat tänne joka suunnalta! — Teidän
majesteettinne, minä vannotan teitä, tyyntykää!
- Ahaa, tuossahan on se vanha akka! huusi kuningas. Tuossa lattialla on
rahoja, ottakaa ne!
Minä teen lopun sinun olostasi täällä! Nyt olet ollut aikasi konakissa.
- Teidän majesteettinne, minä olen syytön! huudahti Eufemia koettaen
näyttää loukkautuneelta. — Mutta minä pyydän, elkää panko enää
kallista elämäänne vaaralle alttiiksi! Te olette niin kalpea, teidän
majesteettinne! Ajatelkaa, että terveytenne on heikko. — Juokaa edes
hiukan tätä virkistävää lähdevettä!
- Myrkkyä! huusi hänelle kuningas murhaavalla äänellä, heittäen häneen
ivallisen ja epäilevän katseen. — Onko sinulla jo minullekin myrkky
valmiina? Onko se samaa, jota laitoit isälleni? Ha, haa, me tunnemme
sinun konstisi!
- Ja tuota sanoo hän minulle! valitti Eufemia. — Siinä on kiitos
uskollisesta palveluksesta! Mutta, kuninkaani erehtyy julmasti. Ja
todistukseksi siitä, että olen viaton, tyhjennän minä itse tämän lasin.
Mutta samassa tunsi kuningas, että hänen vanha kipunsa oli
palaamaisillaan, että se hirmuinen suonenveto uhkasi taas häntä. Hän
tunsi sen siitä, että kuuma verivirta syöksi hänen päähänsä ja ennusti
taudin lähestymistä.
- Anna tänne, änkytti hän. Ah, virkistävää, hyvin suloista! Nyt tunnen
itseni paremmaksi. Tällä hetkellä ei huomattu juoman pahoja seurauksia.
- Kuule nyt minua, Aleksanteri, sanoi Draga ja meni lähemmä kun hän
oli hiukan tyyntynyt. Minä huomaan, ettemme voi olla yhdessä kauempaa.
Niin, minä olen pettänyt sinut. Mutta — miksi tein minä sen? Voidaanhan
tehdä rikoksia jaloistakin syistä ja niin totta kuin löytyy Jumala
taivaassa, rikoin minä ainoastaan rakkaudesta sinuun!
Niin, hän vetosi todellakin Jumalaan, tuo kurja kuningatar.
- Rakkaudesta minuun, änkytti Aleksanteri. — Se ei ole totta, sinä
et ole koskaan rakastanut minua, sinä et ole voinut rakastaa minua,
muutoin et olisi paljastanut minua kansani silmissä. Joka kerjäläinen
voi kehua omistavansa lapsen, mutta minä — minä olen vaan uneksinut
lapsesta!
- No, eikös se ollut kaunis unelma ja eikö olisi ollut ihanaa, jos
tämä unelma olisi toteutunut? Näetkö Aleksanteri, Obrenovitschien
suku kuolee sinun kanssasi — sitä minä juuri tahdoin estää! Kun nyt
ei taivas lahjoittanut minulle lasta sinun rinnallasi, niin oli
aikomukseni laskea syliisi vieras lapsi. Mitä pahaa siinä olisi
ollut, jos tämä lapsi ei olisi ollut kuninkaallista sukua — kuningas
oli kumminkin valinnut sen omakseen? — Ei kukaan olisi tiennyt siitä
mitään. Vasta myöhempään olisin ilmaissut salaisuuteni sinulle ja sinä
olisit antanut minulle anteeksi, kun kerran olisit mieltynyt lapseen.
Serbian kuningasistuimelle olisi kasvanut nuorukainen, jota et olisi
tarvinnut hävetä.
Kuningas laski käden otsalleen.
- Jos asia on sillä tavoin, niin ehkä se on lieventävänä asianhaarana.
Niin, minä uskon sinua, rakkaudesta minuun tuli sinusta petturi.
Mutta — tuomiotani en voi muuttaa! Arvoni ja säätyni, kuninkaallinen
arvokkaisuuteni vaatii, että eroan sinusta, joka olet tehnyt minut
pilkan esineeksi. Sinun täytyy lähteä pois, Draga, pois minun luotani!
Asetu Parisiin, Lontooseen tai Wieniin, mihin parhaiten haluat, eikä
sinulta tule rahoja puuttumaan. Minä maksan sinulle eläkkeen, jolla
voit elää säätysi mukaan. Mutta pois täytyy sinun lähteä — jo tänään
täytyy sinun lähteä konakista. Oh, tuota hermotautia! jatkoi kuningas
hieroen otsaansa. — Ruumiissani käy kuumia ja kylmiä väreitä. — Luulen,
että saan kuumeen.
Eufemia iski silmää kuningattarelle. Tiesihän hän, että kuningas saisi
kuumeen, kovan kuumeen, sillä hän oli valanut tulta kuninkaan vereen.
- Ja hyvästi nyt, minä en tahdo enää nähdä sinua, sanoi Aleksanteri.
Minä olen rakastanut sinua, Draga, sinä olet ollut välttämätön minulle,
sen myönnän kernaasti. Mutta — tämä päivä eroittaa meidät ainiaaksi
toisistamme. Hyvästi! Väsyneesti antoi kuningas hänelle kätensä. Mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle, juoksi Draga hänen jälkeensä ja
lankesi polvilleen hänen jalkainsa juureen.
Hän näytteli osansa oivallisesti.
- Anna minulle ainakin anteeksi, sanoi hän kyynelissään — ja sano
minulle vielä kerran, että olet rakastanut minua — oi, kuinka hyvää
tekevät minulle nuo sanat — ne otan mukaani maanpakolaisuuteeni ja kun
tulen niin onnettomaksi, ettei kukaan nainen ole vielä ollut ennen
minua, niin on lohdutuksenani ajatus: Aleksanteri on rakastanut sinua,
sinä olit kerran onnellinen!
Silloin vaipui kuninkaan pää rintaa vasten, vaivoin pidätti hän
kyyneleitään.
- On rakastanut, sanoi hän tukahutetulla äänellä — niin, paljon —
paljon olen rakastanut sinua, enemmän kuin kukaan muu. Minä tulen
kaipaamaan sinua. Mutta — olkoon niin, sen täytyy olla niin. Hyvästi,
Draga, sinun unelmasi on loppunut. — Oi, näitä helvetin tuskia, ne
halkaisevat aivoni! — Lähetä hakemaan henkilääkäriäni, minä olen sairas
— hyvin sairas!
Hän horjui ulos ovesta. Eufemia ehätti Dragan luo nähdessään, että
hän aikoi seurata kuningasta. Tähän asti, mutta ei edemmäs! —
Mestarillisesti olet näytellyt osasi. Mutta odota nyt, mitä tulee
tapahtumaan! Muutamien tuntien kuluttua kutsutaan sinut kuninkaan
sairasvuoteelle ja jos ei sinua kutsuta, niin on sinulla kuitenkin
oikeutettu paikka hänen rinnallaan, sillä vielä olet sinä kuningatar.
Saat nähdä Draga, että kahdeksan päivän kuluttua olet taas valtasi
kukkulalla, silloin olet taas Aleksanterin rakas puoliso.
Eufemia ei ollut erehtynyt. Hänen laskunsa olivat oikeat. Jo samana
päivänä sairastui kuningas kovasti. Hän houraili. Lääkäri sanoi sen
olevan vaikean hermokuumeen. Sairas heittelihe vuoteellaan ja päästi
rajuja kirouksia, toisinaan valitti hän ja rukoili. Draga asettui
hänen vuoteensa viereen. Hän käski pois kaikki muut. Hän kieltäytyi
käyttämästä palkattua sairaanhoitajaa. Draga ja kuninkaan henkilääkäri
hoitivat häntä yksin, eikä hän väsynyt muuttamasta kylmiä kääreitä
kuninkaan kuumaan päähän ja antamasta hänelle rauhoittavaa lääkettä,
kunnes kuningas vihdoin sai lepoa ja kuume alkoi antautua. Kun
Aleksanteri heräsi tainnostilastaan ja tuli jälleen tuntoihinsa, ei
hän enää, kun Draga istui hänen rinnallaan, ajatellut, että Draga oli
tuottanut hänelle suurimman häväistyksen, mikä kuningasta voi kohdata.
Hän piti häntä kiinni vapisevin käsin ja pyysi hartaasti, ettei Draga
häntä jättäisi.
- Mutta sinä olet sysännyt minut pois luotasi ja minä vakuutan sinulle,
että menen tieheni, ennenkuin sinä uudestaan minua käsket. Mutta niin
kauan, kun olit kuolon vaarassa, en voinut mennä luotasi ja jättää
sinua yksin. Mutta nyt et sinä minua enää tarvitse.
Tämän sanottuaan tahtoi hän irroittaa kätensä pois kuninkaan kädestä.
Mutta tämä pyysi ja kerjäsi ja nöyrtyi hänen edessään. Itkien vannoi
kuningas, ettei voinut elää ilman häntä.
Draga oli liian viisas myöntyäkseen heti. Hän täytti kuninkaan
toivomukset siinä määrässä kuin hän selitti olevansa valmis jäämään
hänen luoksensa, kunnes hän on tullut aivan terveeksi. Mutta joka päivä
ja hetki uudisti kuningas rukouksensa kunnes Draga vihdoin suostui.
- Jos tahdot pitää minut kaikkine virheineni ja etuineni, niin jään
luoksesi ja olen uskollinen puolisosi. Mutta samalla panen sen ehdon,
ettet sinä koskaan enää mainitse sitä, mitä on tapahtunut meidän
välillämme. Jos minä kuulen sinun sanallakaan siitä mainitsevan, menen
kohta pois luotasi.
Tuhansin valoin lupasi Aleksanteri hänelle sen, niin, vieläpä tuo
heikko mies pyysi Dragalta anteeksikin. Ja Draga oli todellakin niin
jalomielinen, että — antoi hänelle anteeksi.