Tunteeton pariisilainen.
Draga horjui taapäin, päästäen huudon. Ranskalainen juoksi ovelle,
jonka taa täti Eufemia oli kadonnut ja väänsi oven lukkoon.
- Rouva, sanoi hän samalla äänellä kuin ennenkin — olkaa hyvä ja
pukeutukaa. Sitten ilmoitan teille muutamia asioita.
Mutta Draga ei kyennyt noudattamaan hänen kehoitustaan. Kätensä
riippuivat lamautuneina kupeilla. Hän ei kyennyt sormeaankaan
liikuttamaan. Melkein avuttomana katseli hän ympärilleen.
- Tässä on aamupukunne! sanoi ranskalainen, ojentaen sen hänelle. —
Olkaa hyvä ja heittäkää se yllenne. Minun ei sovi enää olla täällä, kun
olette tuollaisessa asussa. Tämän sanoi hän sellaisen miehen äänellä,
joka on tottunut antamaan käskyjä.
Vavistus kävi läpi Dragan ruumiin, kun Devrient ojensi hänelle
aamupuvun. Mutta sitte antoi hän sen solahtaa päällensä ja piti sitä
vapisevin käsin kiinni rinnan kohdalta. Samalla mietti hän, kuin olisi
hänellä nyt ollut aikaa ajatella. Rajaton raivo valtasi hänet, vaikkei
hän voinut käsittää, mitä tuo äkillinen muutos miehen käytöksessä
saattoi merkitä. Hän lienee kuitenkin aavistanut, että myrskypilvi oli
hänen päänsä päällä, pilvi, joka oli ennen pitkää laukaiseva hävittävät
iskunsa.
Ranskalainen seisoi siinä tyynenä ja liikkumatonna kädet rinnan yli
ristissä.
- Suvaitseeko teidän majesteettinne kuulla minua? Minä koetan puhua
tyyneesti ja asiallisesti.
Silloin heitti Draga, jossa vastustuskyky taas heräsi, uhkaavan
silmäyksen vieraaseen ja sanoi:
- Ennenkuin puhutte mitään, niin sanokaa, kuka olette. Sillä te ette
kuulu Worth firmaan, sen ymmärrän nyt. Kuka olette ja miksi olette
tullut tänne?
- Minä olen professori Devrient Charlot, spesialisti naisten taudeissa.
Muuten luulen olevani tiedemies, jonka nimi on tunnettu kaikkien
tieteen harjoittajien joukossa. Olen myöskin kirjoittanut muutamia
merkittäviä teoksia, jotka tosin ovat teille tuntemattomat, mutta joita
lääkärit pitänevät hyvinkin tärkeinä tieteelle.
- Professori naisten taudeissa! huudahti Draga hämmästyneenä. Mikä
antoi aihetta teille tulia tänne?
- Minä olen rientänyt tänne, vastasi tiedemies aivan tyyneesti,
Itävallan keisarin kehoituksesta. Hän tahtoi vihdoinkin päästä
varmuuteen, oliko noissa ympäriinsä levinneissä huhuissa perää, hän
tahtoi tietää, olitteko te kuningatar vai petturi, ennenkuin hän avasi
palatsinsa teille.
Tällä hetkellä näki Draga, että hänen ylpeä valherakennuksensa oli
romahtanut rikki, vaikka hän oli sen niin huolellisesti pannut kokoon.
Hän näki sirpaleet jalkainsa juuressa ja kylmän väreet kävivät läpi
hänen ruumiinsa. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen hyökätä tuon
vieraan miehen päälle ja kuristaa hänet. Hän piti huuliaan tiiviisti
puristettuina, ettei olisi huutanut. Sillä tämä mies oli voittanut
hänet petoksella, hän oli ymmärtänyt tutkia hänet niin, ettei hänellä
ollut aavistustakaan siitä. Sen, mitä hän niin kauan oli salannut,
sen kallisarvoisen salaisuuden, jota hän oli niin hyvin säilyttänyt,
sen tiesi nyt kolmas, Itävallan keisarin valtuutettu asiamies. Oi,
silloinhan saisi keisarikin sen tietää, ettei Serbialla ollut toivoa
saada valtaistuimen perijää, että hän oli näytellyt valheellista
osaa. Keisarin täytyisi halveksia häntä ja vielä enemmän, kun hänen
salaisuutensa tulisi yleisesti tunnetuksi — - eiköhän sitä voisi
välttää, — niin hänet asetettaisiin koko maailman pilkan ja ivan
esineeksi, hänet, joka oli niin ylpeä ja kunniahimoinen! Mieluimmin
olisi hän heti huutanut apua ja hetkisen ajattelikin hän todella, eikö
olisi viisainta kutsua sinne palvelija ja panettaa tuo julkea ihminen
vankeuteen, josta hän tuskin pois pääsisi, mutta väkivalta ei olisi
tässä hyödyttänyt, tässä täytyi käyttää muita keinoja. Hän löi kädet
kasvoilleen, vaipui nojatuoliinsa ja alkoi nyyhkyttää. Hän odotti, että
Charlot rientäisi hänen luoksensa tyynnyttämään häntä, mutta sitä ei
tapahtunut. Marmorikuva ei olisi voinut olla tunteettomampi kuin hän.
- Ettekö siis vähääkään välitä minun tuskastani? kysyi hän, antaen
kätensä vaipua alas ja näyttäen hänelle kyyneleisiä kasvojaan.
- Minä olen aina tunteeton kaikelle, mikä on väärää ja epäpuhdasta.
- Oi, te ette tiedä, miksi minä itken. Minä itken sitä, että annoin
pettää itseni, sillä en koskaan ennen ole näyttäytynyt sellaisessa
puvussa vieraalle miehelle.
- Pyydän anteeksi, jos uskallan epäillä sitä. Ennenkuin tulin
tänne, olin tilaisuudessa lukemaan pienen kirjan, joka oli painettu
kirjoituskonetyylillä. Siinä oli tarkka kuvaus teidän elämästänne,
syntymästänne siihen hetkeen, jolloin tulitte kuningattareksi. Kenen
toimesta se on tullut ulos, sitä en tiedä. Mutta että se sisältää
varmoja totuuksia, sen tiedän varmaan. Se on lähetetty kaikille
kruunatuille hallitsijoille ja minäkin sain yhden kappaleen, jotta
voisin täydellisesti oppia tuntemaan teitä, ennenkuin persoonallisesti
tulin ottamaan teistä selkoa. Siinä kirjassa on niin häpeällisiä
juttuja teistä — suokaa anteeksi sanani, rouva — mutta kaikki on niin
todenmukaista, etten voi uskoa teidän sanojanne. — Jos olisin tullut
tänne lääkärinä, jos olisin esitellyt itseni professoriksi, niin ei
minua olisi otettu vastaan, minun ei olisi koskaan sallittu toimittaa
tutkimusta. Siitä syystä ilmoitin itseni Worth firman edustajaksi,
sillä olin vakuutettu, että ranskalainen naisten räätäli, joka on
saanut sivistyksensä Parisissa, hienoimman maun kaupungissa, helpoimmin
pääsisi kuningattaren luo.
- Mitä aiotte nyt tehdä, herra? kysyi Draga väsyneesti, katsoen
professoriin kuten koulutyttö, joka on tavattu jostain tyhmyydestä.
- Rouva, te ette tarvitse enää olla epätietoinen siitä, mitä minä
nyt aion tehdä, vastasi vakava mies. Minä en saa mitään salata, en
mitään kaunistella. Hänen majesteettinsa keisari on antanut minulle
määräyksen, että jos huhu teidän raskaudentilastanne ei ole tosi, niin
on minun avattava myöskin kuningas Aleksanterin silmät, jotta hän saa
tietää, että kaikki hänen toiveensa ovat turhat.
Dragan rinnasta nousi syvä huokaus. Hän näki vehkeensä paljastettuina,
näki, että hänet oli syösty korkeudesta mitä syvimpään kuiluun.
Ajatus, että kuningas saisi tietää hänen äärettömän petoksensa, teki
hänet melkein mielipuoleksi. Hän pelkäsi, ettei Aleksanteri koskaan
antaisi anteeksi, sillä sokeinkaan rakkaus ei voi sietää, että tämän
rakkauden esine on halpamainen petturi. Entä sitte ihmiset, maailma ja,
hallitsijat?
Oh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka
kaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi
hän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar,
vaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän
piti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa
niin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli
valmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka
oli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja
rakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle
Aleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän
lakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän
tiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan
tätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan
tämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen
hänet kappaleiksi.
Silmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän
kokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista,
jos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen
kuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka
hän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän
Parisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen
rakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin
olisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen
tarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.
Mutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi
vastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka
pian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat
voittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga,
Serbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka
kokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön,
ettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi
siis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta
etupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa,
joka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä
hetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen
salaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi
ainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi
hän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät
kasvonpiirteet. —
Tämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen,
kerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta.
Hänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.
Draga huomasi myös, että hänen voittonsa ei ollut kaukana.
Silloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen
uskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun,
niin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden
usvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me
tiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.
* * * * *
Omituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä
valaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana
Parisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa.
Kaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat
parveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf
sillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa
ylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään
paljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa
itselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä
viimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä
velkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan
päähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun
äkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä
olen niin hirmuisen nälkäinen!
Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö
resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta
pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot
olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti,
että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei
lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai
lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi
ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei
hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle
niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi,
hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.
- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt
mitään koko päivänä.
- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä.
— Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että
se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on
kaksinkertainen ilo.
Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti
olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet
asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen.
Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä
kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi
hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.
Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo
lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän,
kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.
Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi
hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa
läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle.
Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat
kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka
nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö
rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana
aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä
kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:
Jää tänne luokseni!
Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota
ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään
maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä
suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä
kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja
hakivat ravintonsa, mistä saivat.
Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista
hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä.
Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään
sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän
istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen
kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin
oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta
sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut,
hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.
- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.
- Näethän, että minä luen.
- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en
minä kestä!
Pari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin,
jopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin.
Mutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella
tarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti
loppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan,
jossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli
Sirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää,
hän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan?
Kunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä
lääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei
hänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli
hän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka
asui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän
kuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja
huvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina
päivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt.
Siihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui
hermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä
oli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden
naisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi.
Loistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen
tutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta
kuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi
spesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia
naimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat
perheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt
jotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän
eli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään
leikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat
maksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin.
Hänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä
yksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä
pähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä,
vaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi
hänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.
* * * * *
Samalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi
häneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten
silmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli
poissa.
Nopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui
ankarasti:
- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar
Draga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan
selvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä
panisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä
minut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te
erehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas
Aleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on
häpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada
pitää omaa lastaan käsivarsillaan.
Huuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet
koukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen
lääkärin päästä.
Mutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan
silmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän
ulos kuningattaren huoneesta.