Kaksitoista uskollista serbialaista.
Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa
perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me
käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä
hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi
jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti
taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman
luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut
Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa
salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut
kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.
Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi
pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa
Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi
itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää
luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron
susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä,
jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää
Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä
kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja
tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi
erota hänestä.
Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein
koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään
majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä
silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi
kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä
mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin
niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin
pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin
suurta iloa.
Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa
Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä
tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä,
kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa
hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan
rinnallaan.
Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota
Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen
sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.
Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen
käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla
sairaita.
Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein
epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset,
jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet
vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa
ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin
edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta.
Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan
sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt
siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.
Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän
niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel
Hungarinaan.
Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä
olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin
kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:
- Hôtel Hungarina!
Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin
edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta.
Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.
- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja
antakaa minulle vaan pienempi huone.
- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita,
mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa
teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän
kalliimpia.
- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä
en mielelläni tahtoisi naapureita.
- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi
ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton
Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta,
ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen
huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri
on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita
minkäänlaista melua.
Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan
silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat
aivan hänen huoneensa vieressä.
- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.
- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.
Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa
huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän
toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana
muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa
Tonavan toisella puolella.
Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli
kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään
ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.
- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen
huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää
vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee
ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut
Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa.
Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan
itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja
estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki
ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!
"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen
ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan
saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon
itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on
nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"
Siinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:
"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni
anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin
sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo
saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."
- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä
tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."
"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen,
jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko
hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin
päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."
Silloin ei se päivä koitakkaan hänelle!
"Aiotko estää sitä?"
"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä
annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."
No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei
kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.
Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia
pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla
huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista.
— Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian
täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa,
niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun
asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita
alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat
siellä!
Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän
tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän
ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita,
joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas
Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta
merkityksestä.
Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi
postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää
tarvinnut.
Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti
miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan
oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan
vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa,
joka loisti kuin kummitus kuutamossa.
Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti
olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli
päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä
huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän
nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä
savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi
savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset
piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.
Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen
hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.
- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen
kohteliaasti.
- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.
- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan
Anton Naumanniksi — eikö niin?
- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.
- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää
nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan
hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette
ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän
usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta
tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan
Naumovitsch, vai mitä?
Stefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.
- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te
nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen
Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka
olette voineet saada sen selville!
- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti.
— Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa
puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin
kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että
herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton
Naumanniksi.
- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on
sen johtaja?
- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.
Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu
kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.
- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja
minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä
tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi
Dragan ritarimerkki?
- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen
ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat,
näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto.
Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison
tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua
siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.
- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle,
Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on
minulle selittämätön arvoitus.
- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti
Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut
sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.
- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan
nimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin.
Samana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa
pikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää
pääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje
oli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen
kunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut
kysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä
konakiin.
Sen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti,
ojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.
"Nyt tulee maahan toiset ajat", sanoi hän minulle, "kuningas Milan
tulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani,
tai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on
neuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi.
Ei, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!" jatkoi
kuningas. "Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus,
jonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että
olen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja
esittämään isälleni sovintotarjoukseni.
"Mitä sanoo teidän majesteettinne", huudahdin minä, "onko Stefan
Naumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —"
"Niin se on", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä
olit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että
matkustit Anton Naumannin nimellä."
Samassa avattiin ovi ja sisään astui kuningatar Draga.
Voit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen,
joka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan
veriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että
nyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin
kuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä
vakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä,
että minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua
vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:
"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas
Milanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää
ystävää." Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo
kauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme
olleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan,
että meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä
hinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan
palajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin
ei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän
asti ollut.
Mutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos
kuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys
tahtonut minusta lähteä.
Kuningas näytti sen huomaavan, sillä hän sanoi minulle:
"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no,
voittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on
todella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki
ystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa
rautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka
kulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin
pääkaupungissa".
"Teidän majesteettinne", vastasin minä, "jos minä ottaisin mukaani
kaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun
ottaa koko Serbia mukaani."
Kuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa
iloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.
"Minunkin luokseni on hän tervetullut!" huudahti hän. "Ja minä voin
tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla
tulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita
hänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte
lähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä
vakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut
maahan?"
Tämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle
ja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä,
jotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua
Buda-Pestiin.
"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen
jalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella
kunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois."
Näin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin,
jonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen
asetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut
asiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.
Enhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui
minulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on
sellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren
ja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä
vähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan
voi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on
liian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on
minun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille,
varsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen
tarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen
ehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä
kahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin
annan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle,
useimmat ovat ystäviäsikin.
Stefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin
kertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä
ja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.
- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin
minulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä
kanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin,
jälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla
johdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse
piiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas
Aleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut
minunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi
suuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua
Dragaansa kohti.
- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä
matkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?
- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt
minun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja
minun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten
ilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei
minulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.
- Ja milloin aiot sinä matkustaa Wieniin?
- Huomisaamuna varhain, vastasi Naumovitsch. — Tuletko mukaan?
- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan
mietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta
päinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt
uudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla
velvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan
aikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä
takasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon
miesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle,
Stefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?
Näin sanoen nousi Maschin ylös ja läksi huoneesta.
Sydämellisellä ilolla katsoi Stefan hänen jälkeensä.
- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat
nyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika
uneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.
Milan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha
palaavat takasin isänmaahani!
Ovi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään
översti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt
tulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen
luoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata
kohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia
onnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia
professoreja ja arvokkaita kauppiaita.
Stefan riensi heitä vastaan ja puristi erikseen jokaisen kättä.
- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä
tiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun,
joka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta,
tuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa
vihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin
välillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen
rukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa
hallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä
kuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.
Iloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat.
Silloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat
putosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen
jäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä
onnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka
vaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän
oli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea,
kapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.
- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä
puhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä
teidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden
tärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa
jollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja
sovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että
sinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että
sinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon
kuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.
Avakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi
lippaan kansi auki.
Suureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun
hienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari
samallaisesta hiotusta lasista.
- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä
näet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on
aiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas
Milan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä
siten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien
tapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista,
mutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa
viini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni
Serbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on
suloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo
tätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto
on päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen
hyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!
Syvästi liikutettuna otti Stefan vastaan lähetystön lahjan.
- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä
— ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan
minä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan.
- Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen
Wieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän
kuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden
kahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet
tuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka
ovat pysyneet hänelle uskollisina.
Stefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan
kiinni ja asetti sen sähkölampun alle.
- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä
kaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka
on heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain
eroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin
Serbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan
serbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!
Neljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan
ruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.
Ei tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään
ja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja
Aleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.