Vastakkaiset kohdat.
Kahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä
oli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean
talon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista
neljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut
olivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui
hyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi.
Sieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut
niin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se
häntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa
pihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun
ei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa,
kirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka
Milan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.
Se, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä
kaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia
papereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä
sekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten
käsiin.
Mutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut
kosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis
sanan täydessä merkityksessä köyhä mies.
Että hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten
tavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen
ainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut
oikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.
Hän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein
vakuutettu, että oli arvannut oikein.
Jokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian
kuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli
sisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja
kortin, johon oli kirjotettu:
"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle —
uskolliselta ystävältä!"
Näillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne
eivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään
myöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä
saattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja
ilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa,
niin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas
englantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella
odottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen
sijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.
Mutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla
piti huolta kuningas Milanista?
Milan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut
ollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren
uhrauksen hänen hyväkseen.
Melkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa,
että se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi
jossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen.
Varmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti
olisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.
Mutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään
sentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei
myöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä
kuukausittain lähettää sitä summaa.
Nyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän
varmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.
Kuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta
jalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa
asemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen
toimeentulostaan?
Se ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef,
tuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta
niin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on
kysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.
Sillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin
jalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän
joka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen
Serbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja
sillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän
on lähinnä rikkain mies Euroopassa.
Siitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin
hienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla
tavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut,
niin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa
voidakseen päästä hädästä ja suruista.
Mutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti.
Jos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän
kuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä
mukaisesti.
Mutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti
raha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen
jossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin
että suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni
vanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan
talouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin.
Kuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan
kamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen
palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo
poikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän
antanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.
Kuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne
eivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.
Kuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei
voi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla
oli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa
korttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi
vielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.
Milanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat
jo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan
köyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli
tapahtunut täydellinen muutos.
Hänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla
suruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan,
kohotti hän harsoa kuvan edestä.
Oi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään
naisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku
synnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt —
katui syvästi ja vilpittömästi.
Sentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa
huveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään
sopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.
Itse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt
kieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin
rakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa
kävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.
Ne, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo
yhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut
kuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.
Kaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan
raskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut
antamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi
silloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle
pyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin
heikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty
väärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet
hänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.
Siitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä
monta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen
täytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut,
kuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.
Sylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan,
eikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan
aalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen
työnsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa
kunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna
avata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan
kamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta
herransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää
ja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa
kirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa
keittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin
serbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut,
Milanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä
loisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin
Sylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä
ajatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.
Ankara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin
myrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.
Kuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä
kuului kellon kilinää. Milan säpsähti.
- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla
luokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa,
ettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku
köyhä, joka tahtoo pyytää apua.
Tonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis
todellakin joku vieras.
Muutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas
avasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.
- Minä pyydän anteeksi, teidän —
- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan
jonkun vieraan kanssa.
- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä
on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te
ette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha
mies, tukka ja parta valkoinen.
- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla
enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei
voi olla mikään murhayrityksen tekijä.
Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta
senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän
oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän
kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin,
jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä
epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.
- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —
Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.
Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä
katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:
- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan
toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta
kolmannen henkilön läsnäollessa.
Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan
ovelle.
Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken
vieraan kanssa.
- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon
menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei
tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina
ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun
vihamiehekseni.
- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten
minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että
kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.
Milan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.
Kun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:
- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne,
sillä minun aikani on rajoitettu.
- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti
kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä
ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.
Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli
pitemmäksi kuin Milan.
Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin
ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.
Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:
- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy
Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne
mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat
kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.
Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä
kaupunginpalvelijalla oli ollut!
Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka
ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.
Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni
ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:
- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai
ettekö ole Pietari Karageorgevitsch?
Tässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet
verivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei
ollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä
kesken.
Mutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten
käärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.
Siitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina,
nuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet
valmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan
uhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen
taistelu.
Mutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä
asianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä
molemmat miehet.
Kuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He
olivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua.
He tapasivat toisensa luentosaleissa.
Toinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli
Obrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä,
hoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla,
oli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.
Silloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan
voineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli
kirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli
sama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö.
Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja
kuolemasta.
Sitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari
Karageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian
alueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle.
Hänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä.
Monta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin
saanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.
Ja nyt seisoivat he taas vastatusten.
Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se
on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!
- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä
bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään
teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että
te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.
- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku
Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch
ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin
katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen
oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat
voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch,
lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu
kuin vihamielinen.
- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari
epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen
nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä,
johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.
- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja
serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:
"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun
kynnykselläsi."
Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun
olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen
sanani pantiksi.
- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin
lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on
sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa,
todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon.
Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta
vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä
ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni
kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.
- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että
vaikenen.
- Annatteko minulle sanannekin?
- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä,
vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla
yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!
- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:
"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa
kohtaan!"
Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen
kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.
Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin
täytyi innostua.
"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä
ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli
valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.
- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat
sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat
ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä,
— että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja
polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja
tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa
kiittäminen kohoamisestaan.
Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi
Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä
muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset
ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!
"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka
vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule
esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule
samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme
sinua!"
Milan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.
- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri
aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin
päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari
Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin
tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.
- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta
puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki
voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.
- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch,
oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin
omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran
rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka
kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista
muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja
kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun
perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet,
jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!
Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta
Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän
ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun
kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.
- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli
lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin
teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja
koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi
sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta
ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että
te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon
huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon
hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin
apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.
Milan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.
- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä
rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?
Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi
kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on
koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa
mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni
sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää
minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin
minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa.
Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle
hallitsijalle.
- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi
Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan,
sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.
- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin
en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta
ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen
uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.
- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari
Karageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa,
jatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä
rahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä
se olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari
Karageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.
Milan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten
kivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi
häneen.
Hän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella
äänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä.
Eikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.
Mutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta.
Äkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.
- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko
ottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka
kanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on
siis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on
todistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat
ovat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut
nälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan
rahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon
uskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä
vakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt
niin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään
teitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa
Karageorgevitschille.
- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä
olisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa
asemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa
katsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille
tehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan,
vaikkakin hylkäisitte pyyntöni.
Sanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa
teidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita
sotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas,
joka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette
ehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän
tarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä
myöskin "Neue Freie Presse" täällä Wienissä.
Kas tuossa sanomalehti pöydällä, ette näy vielä koskeneenkaan sitä.
Hän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän
näköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla
painettua sähkösanomaa.
- Lukekaa, sanoi hän.
- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te
minulle, mitä lehdessä seisoo.
- Se on sähkösanoma Serbiasta, ja kuuluu sanalleen näin:
"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar
viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee
yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan
tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."
Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän
kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään
ääntä.
- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan,
nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut,
että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei,
ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta
kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä,
heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden
jälkeläinen.
- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden
lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan
valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois
hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan
istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika
koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.
No, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?
- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.
- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian
onneksi.
- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi
auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu
hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi.
Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa
olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden
tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch,
olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille
kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian
paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai
Milan.
Pietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.
- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä
olen sanonut, jää meidän välillemme?
- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi
Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä,
luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas,
niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen
hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen
pyyntö:
- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut
joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne,
elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut
oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää
Karageorgevitschin armosta.
Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi
hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:
- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni,
mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te
olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies,
mitä teillä on ollut sanottavaa.
Hyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.
Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin
päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle
seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.
- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä
voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä
voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.
- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen
sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät
puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.
- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä
ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.
- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoi
Pietari.
Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei
se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla
tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt —
toimittamaan teidät pois päiviltä!
Milan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.