Epätoivoinen päätös.
Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin
tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa
juuressa.
Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki!
Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli
viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli
ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa,
sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan
ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa
ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen
rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli
uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti
saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.
Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä
ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän
uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä
isänsä eteen.
Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin
raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon
jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä
Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle
rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan
kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä
kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei
pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli
levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään
Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään
olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä
ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä
veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle.
Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää
ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja
jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei
rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään
Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli
lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli
antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli
ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan.
Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut
pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat
huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti.
Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!
Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi,
kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon
suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja
tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä
löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi
se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli
joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja
pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi
pois luotaan.
Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon
Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää
maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen
sijaansa.
Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.
Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:
"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin
täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut
on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan
veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt
minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei
hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä
lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja
Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On
kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille
tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan
töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni
ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. —
Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.
"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot
he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun
ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta
sypressiä seisoo!"
Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan,
pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen
huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.
Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua
ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.
- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen
mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos
pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.
Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli
Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan,
kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen
syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja
hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen
huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen
äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti
silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.
Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä
hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen
rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää.
Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että
olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!
Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat
sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut.
Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin,
Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli
se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin
hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.
Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan
varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla,
näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna
ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä
kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen,
joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot
loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät
häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa
hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin
oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota
rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden
yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä
voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta
nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä
hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon
Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.
Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle,
mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden
valkoisessa kuohussa — sitte — —
Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut
mitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.
Mutta äkkiä kuuli hän huudon:
- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää
koskaan sinua!
- Serbia!
Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä
kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti
käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi.
Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa
ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.
Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö
oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman
kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin
suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.
Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän
kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen
hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte
tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.
Silloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:
- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.
- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa
tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en
sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.
Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja
vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies
laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn,
jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän
polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin
tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.
- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin,
mitä ihminen voi tehdä?
- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos
heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.
- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi
ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli
kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut
tavallista kamalammasta kuolemasta.
- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku
onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta
katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin
raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on
ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että
heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan
syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani
vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin
tekin. Tehän olette serbialainen?
- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt
Serbiassa.
- Missä kaupungissa?
- Luulen, että se oli Belgradissa.
- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne,
onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt
hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää,
millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa
vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet,
vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.
- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.
- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?
- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu
Belgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.
Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut
kasvattanut.
- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo!
lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä
ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni
tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin,
neiti?
- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.
Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!
Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —
elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!
Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät
hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies
katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.
- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja
sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy
kuolemalla sovittaa hetken nautinto.
Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne
lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä
luottamusta.
- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän
isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän
jutussanne on mies mukana, eikö niin?
Sylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.
- Oliko se kurja serbialainen?
- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja
itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä
häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut
on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema!
Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun
tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja
että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.
- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin
surkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin
voi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte
tappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on
vielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo
vastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten
pidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja
hyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy
hänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa
tarpeelliset varat.
- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo
mitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka
tulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta
myöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi
herra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain
tehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan
tarvitse ottaa mitään häneltä.
- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt
pelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän
kunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis,
mikä on hänen nimensä?
Kun ei Sylva vielä tahtonut puhua, huudahti vieras:
- Teidän täytyy kuitenkin sanoa isän nimi heti kun pienokainen on
syntynyt.
- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa.
No, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos
olette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte
rakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis
olette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä
mainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi,
joka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee
tässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.
- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko
siitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?
- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla
ja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon
mustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem
Lunjevica!
Tämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen
kasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja
ja silmänsä säkenöivät.
- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica!
Siis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan
levittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he
vaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän
velvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän
perheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä
toivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka
minun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!
Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä
ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.
- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä
nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.
- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen
roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää,
kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte
minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla
on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa.
No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden
muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa
teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa
lapsiraukkaanne.
- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä
olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on
kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!
- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en
ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut
sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että
Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen
alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti
heistä huolta, kuten isä lapsistaan.
Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja
katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen.
Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.
Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta
arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.
- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. —
Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko
se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena
talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota
jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee!
Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen
kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa,
kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen
nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas
Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi,
minun, tyttärensä kautta!
Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää
pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden
kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se
oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka
ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin
nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.
Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan
muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä
kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan
niin huumaava kaiku.