Hän pakenee omaa onneansa.
Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta
rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti
hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin
käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta
saattoivat pitää susia loitolla.
Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että
hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.
Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet
eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.
Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan
Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut
häntä taistelussa susia vastaan.
- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri
sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi
kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on
toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua
hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen
kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.
Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana
pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan,
syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa
juuressa.
- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa
makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä
minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä,
lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!
Nuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle,
vielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa.
Mutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi
Stefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna
hyppäsi ulos.
- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko
onnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.
- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan
puoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät
ainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa
jalkainsa juuressa.
Ei paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja
ett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.
- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan
varmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa
hyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.
- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on
ennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä
pyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli
meidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi
jättää häntä.
- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar
vähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta
miestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten
pitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy
tuolla tavoin.
Mutta se on sentään liian paljon sanottu!
Näin sanoen heitti Stefan katkeran, nuhtelevan silmäyksen puhujaan.
- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon
sydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän.
Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin
urhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt
kuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi,
hän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei
paljoa välitä lähimmäisistään.
Siitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä
kohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän
lupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi
siksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.
- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle.
Tehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.
Näin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita,
eräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli
kaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei
avattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.
- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin
ei taida ovikaan olla lukossa.
Eikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi
salpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta
avattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä
oli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta
kuin paljaita seiniä.
- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena.
— Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta
näyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä
täällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat
astuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan
vedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat
tuuman paksuudelta.
Sitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa
kunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.
- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko
rappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän
ainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän
olkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan
epämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa
nojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.
Muutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla
ja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.
Tämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, mutta
Stefan keskeytti hänet ankarasti:
- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua
kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton
asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas
lähteä tästä talosta.
- Entäs sudet! vaikeroi nunna.
Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat
ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä
löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen
Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin
toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka
hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?
- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä
näyttää lakanneen.
- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.
Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.
Hurskas sisar seurasi perässä.
- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi
Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte
itsenne ojentaa.
Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi
kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen,
kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin,
voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.
- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän
välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä
huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli
häntä tarkkaan ja kuiskasi.
- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä
kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen
minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla
niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen
kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän
katsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan.
Ennen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.
- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja
sitte herää hän kyllä henkiin.
Hän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui
paitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden
painosta.
Mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi
kätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä
laajenivat ja saivat omituisen loisteen.
- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole
sitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.
Stefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut
käsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena
tekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää,
että se oli Genia.
Tieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään
aikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla
kasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia
pian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän
takin kiinni.
Samassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja
säikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän
näytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja
mistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa
ympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen
hyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.
Omituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen
valepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän
makasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun
hän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut
vartioida salaisuuttaan.
Mutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan,
että oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän
ystävällisellä äänellä:
- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli
ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä.
Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta
susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa,
jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.
- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää
huolta herransa omaisuudesta.
- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon
alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen
talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?
- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai
minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä
suhteessa.
- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin
ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.
Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä
päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä
hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?
- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun
hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä
ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää
ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä
olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.
Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä
irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:
- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on
se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun
hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti
molemmille.
Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma
asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.
- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen
Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. —
Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias.
Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni
mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä
sydämeni käskee.
- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja
jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään
siitä, mitä näitte.
- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen.
Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä
matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle,
että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua.
Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa
ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis
voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule
vaimokseni!
Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin
päättävästi ojentaen vartalonsa.
- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra,
huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua
yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että
te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä
turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä
vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa
rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa
kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.
- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen
pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme
mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta
apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin
nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin,
että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä,
herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!
- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka
olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis
ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo
sulhanen?
Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen
päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.
- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.
— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?
- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella
äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko
sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen
hengenvetooni asti.
- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan
liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa
löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin
komean ja hurmaavan tytön rakkauden.
- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin
teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua
uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!
- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch
kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon
sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.
- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan
taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja
tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja
päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette
tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.
- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella
äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!
- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.
- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt
koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin
kuuluu sinulle!
Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi
muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat
vapisevat kätensä ja huudahti:
- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne
kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra,
armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä
tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!
Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi
hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä.
Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian
edessä.
- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut
irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on
liikaa!
Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka
tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän
painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen
huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän
itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan
luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään
suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit
kasvoivat paljailla muurin seinämillä.
- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä
hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?
- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia
äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän
tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi,
kuin jo olet tehnyt minut?
- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian
laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina
rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä,
jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa
sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja
että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.
Genian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.
- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua
sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä
korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi,
hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä
rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi
tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu,
käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle
ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia
parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut
äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa
tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy
Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja
siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se
— se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä
tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä
ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit
jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen
toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle
orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi
vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!
Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle.
Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän
katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen
luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä
kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.
- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla
vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen
rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —
Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas
ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka
syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki,
kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla
siivillään.
Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä.
Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä
lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä
kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä
tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi
ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko
se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia
ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin
uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena
unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa
silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen?
Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta!
Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti
muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut,
nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta
tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle
kuitenkin puhunut rakkaudesta!
Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien
tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän
olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka
nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja
pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä
järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle.
Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka
hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä
hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän
ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että
hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut
harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella,
jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan
epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa,
saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa
jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä
lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa
eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee
voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen
vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.
Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän
huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä
nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen
hiljaa hänen ympärillään.
Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki,
mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan,
yksinäiseen majataloon.
Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt
saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä.
Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin
rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta
kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena
siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt
itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että
Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin
kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta,
niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset
hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut
omansa pois.
Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui
kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa
katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.
Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin
rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian
paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat
vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu
hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan,
oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat
kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt
ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka
kuiskasi käheästi:
- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo
valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on
hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua
kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo
kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von
Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga
itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden
avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon
tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan
huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin,
on kysymys:
- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän
sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole
lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa,
sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas
on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei
siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt
ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.
Sillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha
täti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa
tarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle
vastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli
jo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa
raskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä,
hankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.
Tällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen
ovea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen,
niin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi
rukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.
- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta,
joka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. —
Aurinko nousee kai pian, vai mitä?
- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko —
nouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä
sitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä
tiedä!
- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. —
Tyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois
tästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin
hauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.
- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta
meidän on vaikea päästä täältä.
- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä
meitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.
Stefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen
sanojensa tarkoitusta.
- Kestä postiljoonista puhutte te? kysyi hän.
- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät
tänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen
nautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta,
olihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat
keskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut
arolle.
- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan
oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän
ette te tiedä.
— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti
Stefan vihdoin kursailematta.
- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —
Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?
- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän
huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä
hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi
säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin
luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne
ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan,
ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä
lähdemme.
Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän
takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.
Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos
ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi
katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen
pahan, mitä oli tehnyt hänelle.
Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen
pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi
taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.
- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan
lähdemme heti!
Nunna oli heti valmis.
Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä
laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen
aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän
etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja
Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.