Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt
kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä
Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken
olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin
lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia
riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.
- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin
sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä
— ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!
Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin
parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa
pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt,
se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet
epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden
kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin
ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden
suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se
oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei
siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle,
hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka
rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen
velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän
oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut
tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä
paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?
Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli
vaan rakastanut häntä.
Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät
hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet,
koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.
- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem
— kuule minua! Minä se olen, vaimosi!
Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit
heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat
sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri
Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin
katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin
ruumis.
Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja
hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.
- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään
nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua
kanssasi!
Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä.
Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi
ystävälleen:
- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet
tehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin!
Laita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot
säilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.
Nicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija
parvelle ja sanoi Sylvalle:
- Seuratkaa minua, rouva! Herra, jota kutsuitte, haluaa puhella
kanssanne.
- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka
ylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä
kutsumaan.
Minä tulen! Missä hän on! Viekää minut hänen luoksensa!
Palvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden
läpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa
puvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei
ollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem
oli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät
vaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.
- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli
tullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti,
sulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.
- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet
todellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko
minä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan!
Ha, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin!
Sinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet
syvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville!
Olenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja
hienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi
ottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!
Sylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen
rakkauden ja kaihon silmillä.
- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa
häntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada
varmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua,
että sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani.
Jos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en
olisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että
tästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä
haluat.
- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. —
Aivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen
seuraukset!
Nicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä
tavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle
eropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä
ollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi
eron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi
oikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli
itse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän
tahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön
kanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan
rahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.
Sylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä
koreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus
pelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.
- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua,
selitä minulle —
- Mitä?
Kuinka terävältä kuului tuo sana "mitä"!
- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen
metsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa?
Tämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä
luulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne
sisälle.
- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin
täällä!
- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet?
Miksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut
minulle, että olet ylhäinen mies?
- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan
inkognito? vastasi Nicodem halveksien.
- Inkognito? Mitä se on? Minä en tunne sitä sanaa.
- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä
vanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös,
inkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu
salaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi
tahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin
tietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole
yksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä
Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan
Aleksanterin lanko.
Nicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun
Sylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka
syvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva
meni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka
uivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi
äänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:
- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin
onnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle!
Nyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en
valitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen
ensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi
tehdä.
Hän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki!
Hän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet
leikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu,
kun oli väsynyt siihen.
Mutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian
kuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli
hänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin
panoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.
- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen
askeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää
yhdessä.
- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä
ole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi
mukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita
hänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen
kaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä
toivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää
sinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin
rajattomasti.
Pilkkanauru pääsi nuoren upseerin huulilta.
- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi,
sanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en
saisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan
kääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua
kälynään.
- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen
tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon
viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä,
että sinä minua rakastat.
- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen.
— Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.
Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka
nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä
olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että
rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on
ohi!
- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi
hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.
- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem,
joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli
kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin
voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin
neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus
viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin
tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.
Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos,
sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän
sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti
täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan
teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin
olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle,
olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi
ollut yhdentekevä.
Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja
ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se
meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin
voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin
kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin —
kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta
ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut
rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän
kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi
kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut.
Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä
ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja
jota niin äärettömästi rakasti.
Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli
kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti
olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä
salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli
yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa
juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.
- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei,
ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken
sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta
lastasikaan?
Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi,
että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli
tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin
ilkeyden syvyyttä.
- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä
luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta
tämän sinun ilmoituksesi.
Sylva alkoi itkeä kovasti.
- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko
välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset
sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä,
niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua.
Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa,
sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta
rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet
synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää
sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan
polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja
viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se
ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun
liikkeen:
"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole
kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua
enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua
enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme,
Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin
sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle!
Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen
annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta
minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua
sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran
astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem
Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen
hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä
loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran
luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä,
jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole
varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee
kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi,
sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet
leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu.
Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle
olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan
sinulle anteeksi."
Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut
ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita.
Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä.
Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän
joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä
yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä
vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut
hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen,
kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat
pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä
irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.
Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva
voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne
hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa,
tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja
joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut
enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut
pysähtyä ja levähtää.