Wienin jockeyklubissa.
Heti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan.
Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään.
Vähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:
- Millä voin palvella teidän armoanne?
- Minä haluaisin puhella mieheni kanssa, vastasi Sylva.
- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?
- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata
ystäviään.
- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en
tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä
seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan
ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä
tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös
parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.
- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.
Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva
pelisalin parvelle.
Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt
aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen,
huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä
suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.
Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi
pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi
alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui
ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva
hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen
puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä
tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta
ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte
kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, —
etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian
olikin hän hänet löytänyt.
Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta
ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen
kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine
viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! —
tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka
Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin
niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta
tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen
rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.
Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan
tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja,
joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän
tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä
kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän
itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä
upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa
ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan
varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan
parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.