Kilpa-ajo hengen edestä.
Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli
postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.
Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?
Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin
maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä
iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona
Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti
mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen
joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä
— heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä,
läiskyttäen piiskaansa hevosille.
Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan
kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi
hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla,
joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle
satumaisen valaistuksen.
Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen
kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään
ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle,
näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen
nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa
nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan,
sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.
Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei
hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka
matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni
kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian
hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi.
Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun
hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa
huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin
levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä
arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden
tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin
suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui,
kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.
Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen
luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka
tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä?
Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus
tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen
puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi
istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten
kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin
onnea!
Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli,
eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka
naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.
Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka
piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen
kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan.
Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin
istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua.
Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä.
Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.
Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas
hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan
maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon
entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi
siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne
valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?
Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa.
Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut
sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi
mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka
ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi
hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin
vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi,
jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt
hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön
hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen
pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset
juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi
todellakin onnea!
Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut
pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä.
Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi
henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli
pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys
nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.
Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta
äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi
hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että
lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.
Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli
tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään
harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli
takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti
sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä
postiljooni huusi hänelle:
- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!
- Sudet!
Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli
tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi
tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät
sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla
runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen
lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä
kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin
eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja
ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.
Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän
kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä
mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa
hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi.
Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä
huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa.
Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti
hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis
pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista
tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla
joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin
jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että
ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä
ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.
Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka,
että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa
matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli
ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan
tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli
ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten
kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin
liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä
nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että
se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän
huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista
pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana.
Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä.
Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia
kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt
muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja
kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli
varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli
hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä
nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli
valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin
hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä.
Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat
verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea
välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino,
jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin
kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on
tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.
- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch
ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?
Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän
revolverin kotelosta.
- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä
ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?
- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin
kolmekymmentä.
- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta.
Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?
- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin
tilaa.
- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en
voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!
- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia.
— Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää
kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.
- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä
turhaan sekuntiakaan.
Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa
ja huusi vapisevalla äänellä:
- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan
täällä ole ryöväreitä!
- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.
- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä
ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen
kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta
minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!
- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me
teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan
tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin
pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.
Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes
minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.
Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian
pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien
välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän,
sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului
riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.
Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa
toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli
äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut,
eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset,
jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he
vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien,
jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta
vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas
johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden
minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä.
Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi
hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman
tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.
Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan,
näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia,
jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle
omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee
viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.
Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti
ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja
näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi,
joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä
hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.
- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. —
Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko,
että hevoset voivat kestää?
Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista
sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan
rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä.
Sentähden vastasi hän:
- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.
- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan
miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta
väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian,
eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä
ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni,
emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka,
johon voimme pelastua?
Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut
pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli
kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko
yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi
hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.
- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo
sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.
- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan
kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen
ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.
Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen
vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja
kaikki tähdet loistivat.
Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä
voinut sitä ajatellakaan.
- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun.
— Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden
tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat
hevosemme tuskin kestää.
Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan
sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.
- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut
tekemisissä susien kanssa.
- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin
kulettanut postia Buda-Pestiin?
Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten
tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi
postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen
nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi
jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen
tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.
- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.
- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin,
nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein
kuolema silmäin edessä.
Genia ei voinut pidättää huudahdusta.
- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja
heidän asemansa.
Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian
huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut
samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum
Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä
sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan
kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta
Geniastaan.
Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi
Genia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.
- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä
hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla,
josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti
vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.
Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan
edelle.
- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.
- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!
- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen.
— Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.
Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli
viisi panosta.
- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan
perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän
täytyy valmistautua taisteluun.
Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo
muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle.
Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät
päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet
tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka
joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.
- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme
tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.
- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä.
Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat,
että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta
suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet
repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi.
Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän
pelastuksemme.
Sill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä,
kuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se
eteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin
voimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät
samoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet,
ja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa
ajajia lähemmä.
- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi
Stefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on
paljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata
jonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.
- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että
meillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!
- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot
eivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta.
Kas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen
hevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!
Stefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti
iskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus
kuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi
ammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului
kolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan
kappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.
Täten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin
vähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne
saaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa,
ennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään
kerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta
ihmisverta.
Tehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä
siten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin
laukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi
hän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa
ja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet
hurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa
ja ihmisiä.
- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle!
Minä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän
vaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä
hirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!
- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla
nunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.
- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet
matkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti
luostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa
rakennetut palatsin muotoon.
- Niin, kyllä kai se niin on, vastasi Stefan.
- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla!
Postiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän
täytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin
täällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö
täällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan
Jumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!
- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta
ikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!
- Se ei kuulu minuun! huusi hurskas sisar. — Jokainen on itseään
lähinnä.
- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka
pelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. —
Siitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa
on. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa
saippuakupla.
Mutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää
nunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi
joka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne
piirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat
hyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti
kuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi
ruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä
aikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten
pelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.
Genia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin
se olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.
- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää
hyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää
patrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä
olisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?
- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti
kaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.
- Te näytte olevan tottunut aseita käsittelemään, sanoi Stefan.
Genia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein
ampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän
ampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.
- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka
näyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä
vasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!...
Kaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään.
Hänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin
oli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi
syöksyi suin päin maahan.
- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan
huoahdusaikaa.
Genian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon
kuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin
hyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät
sudet päällensä.
Stefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin
colt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta
he olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli
enemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku
ollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä,
kuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli
heittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään
suden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä
tainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen
löyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden
veristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon
hirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta.
Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania
tästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä
sudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään.
Päälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä
hetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se
oli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä
häneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.
Mutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän
otti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi
hän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä
keskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa.
Genia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja
hyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut
kai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän
ampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli
vähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut
alas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt
hänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota
hirmuista tapahtumaa.
Nahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan
alaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja
kun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti
jalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat
eteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut
hukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä
voima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi
hevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.
Tällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta
tuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot
huomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne
juoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.
- Apua, apua, ähkyi Genia. — Jumala taivaassa, minä olen hukassa!
Toinen huuto vastasi hänen huutoonsa. Se oli Stefan Naumovitschin.
Nyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni
oli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden,
jonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi
revolverinsa viisi kertaa perätysten.
Täten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja
tarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen
ympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes
hänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.
- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten
hirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet
jo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!
Kului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata
nuorelle postiljoonille.
Stefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä
silmiään ja pudisti päätään.
Ei, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys —
se on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte
kääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:
- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen?
Olihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla
tavoin.
- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen
äänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa
eikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.
Mutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat
taas kaiken hänen huomionsa.
Hevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä
täällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä
nopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne
hiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden
turmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet
ollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat
tehdä uuden hyökkäyksen.
Stefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa
eivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään
hevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi
kumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi,
että sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen
kurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen
hevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui
kuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan
toisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu
enää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä
kaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne
saattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.
- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan
Genialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi
vahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti
kuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin
pääsemme hyvän matkaa edelle.
- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy
meidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja
siitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä
tekemään.
Stefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän
päättäväisesti päätänsä.
- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se
onnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti
hukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista,
niin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni,
tee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te
olette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun
velvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.
Näin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui
hyppäämään alas kuskilaudalta.
Silloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada
selville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä
tunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka
oli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä,
jonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän
kätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton
Naumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:
- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän
teitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole
mitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen
oikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!
Taas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin
liikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos
ajatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa,
mutta sitte huudahti hän kiireesti:
- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua!
Onko teillä veistä mukananne?
Genia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti
sieltä heti suuren veitsen.
- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen
tarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:
- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani
valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä
kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa
kuolemani.
Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat
sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi
niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset
hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.
Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki
hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen
jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei
ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa
painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä,
jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein
siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton
Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku
olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.
Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli
iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.
Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa
portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon.
Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä
hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli
Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa
perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja
kieritteli maassa verissään.
- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän
kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt
olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori
ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa,
mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat
katkeamattoman siteen välillemme!
Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen
käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat
liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata.
Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen
kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat
rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi
huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät
kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo
helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän
sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan.
Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta
maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet
voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää
käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä
lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän
ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat
vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat
Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui
kuoleman pelko.
Silloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.
- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä
kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!
Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin
näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se
neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien
vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti
melkein aaveentapaiselta.
Mutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli
asumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä
heidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.
- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy
pelastaa teidät ja meidät!
Hän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset
olivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin
voimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli
kulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen,
joka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa.
He eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti
loistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa
heitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään
ääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa.
Mutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa
oli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.
Sudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät
ymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat
voimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja
ainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille
vähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat
selvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli
selki seljällään.
Tällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli
omituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät
epäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta
ketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut
varkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.
- Menkäämme tuonne! huudahti Genia. — Siellä olemme pelastetut.
- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet
ehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että
muutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää
niitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.
Stefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja
tappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista
majatalon pihalle.
- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi Stefan
Naumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.
Genia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat
suurelle portille.