Sylva parka.
Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja
huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten
tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa
seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja
kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden
suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat
ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.
Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat,
ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit
vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa,
hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit
vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului
sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.
Se oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.
Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin
kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot
ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä.
Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa
vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui
allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen
vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin
alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti
päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi
Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja
katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.
Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin
hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä
penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin
kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan
Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan
sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa
torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille
Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi
hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.
- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.
Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa
miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä,
sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi
hämillään:
- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?
- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.
Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta
tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja
yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.
Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet
ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli
seuraavana päivänä onnistunut paeta.
Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli
oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman
rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.
Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois
puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.
Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä,
väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.
Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi
vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.
Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten
luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.
* * * * *
Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia
päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään
pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti
kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi
olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä
päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli
Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.
Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa
yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota
Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä,
joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli,
varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut,
vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.
Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin
tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla
tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan.
Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt
heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan.
Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita
hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen
tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.
Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen
onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille
siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona
asumaan saarelle Tonavan keskellä.
Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta
kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt
kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen
seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut
enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen
sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut
Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön.
Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt
häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan
viipynyt ulkomailla.
"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää
sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä
tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään
kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin
eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun
kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"
Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin
sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi
pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä
erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta
sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli
hänen huostassaan.
Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei
uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla
kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön
myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen
kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista
kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi,
jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa,
tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa,
joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!
Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan,
kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on
arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän
itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta
sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä
ystävänsä, kreivi Belaryn.
- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. —
Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan
yhdessä kiinni.
- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te
kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.
- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt
jokkeyklubin pelipöydän ääressä.
Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee
veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi,
vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli
intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka
myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.
- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä
nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia
kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä
iltana pelaamaan baccaratia?
Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana
tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan,
että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.
Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin
keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin
pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut
kukkakaupasta.
- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me
emme ole yhdessä tänä iltana.
- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?
- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut
sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä
heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi
anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.
Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta
hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin.
Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja
istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään
kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut
silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja
joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen
nähdessään hänen vielä valvovan!
Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä
valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta
Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.
- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja
minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle.
Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja
mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin
6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta
huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi
hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.
- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa
nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No
niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus
myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan
tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi
sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän
pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja
ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän
tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui,
koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan.
Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden
tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui
hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä
painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja
suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti
kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja
nukkui heti.
Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta,
päinvastoin uutta kärsimystä.
Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut
hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata
heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli
todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon
sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut,
hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman.
Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman
seuraavana yönä.
Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja
palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla
yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta
Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi
ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön
Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen.
Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa
oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen
puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta
hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei
voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni
vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada
häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki
hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan.
Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei
ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän
vasta oli herättänyt eloon.
Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut
käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja
ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana
päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä
päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää
tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana
päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva
oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.
- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et
suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?
Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.
Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.
- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä,
että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani
muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit
minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin,
köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla
sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista
välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle
yhtä ja toista.
- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä
olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö.
Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole
onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa
olla säästäväisiä.
Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin.
Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti
hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti.
Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin
mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä
sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä
Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa.
Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.
Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä,
jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän
"Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon
miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta,
joka oli tappanut miehensä.
Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä
heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua
tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen
vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.
Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä
suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin
asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen
miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä
matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten
kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut
revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.
- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota
polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta?
Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on
vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut
puheessaan jurylle?
"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille,
ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme
eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."
Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos
Nicodem —
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen
pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun
mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä
tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen
ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman
halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä
samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin
kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön
rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli
leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.
- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta
yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi
lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei
voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua
— ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä
antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen
hänen sydämelleen?
Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se
ei hänelle onnistunut.
Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka
tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia
hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea.
Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui
kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.
Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi
nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara
tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut
sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt,
katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä
ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois
melkein raa'asti.
- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!
- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —
- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta
kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä,
sitten minun täytyy — mennä pois.
- Pois — minne?
- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä
sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen.
Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla
mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.
Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty.
Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja
sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän
päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla
ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan
yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa
selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän
talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen
luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta
siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia.
Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva
Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut
pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva
Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.
Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle
syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät
jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei
heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi
tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:
- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää
pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on
viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin
aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin
sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos
kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä
Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen
yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen
valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun
kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt.
Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä
ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään
kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa.
Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin
rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja
puhelivat keskenään kovalla äänellä.
- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä
suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta
riensivät kaikki paikoilleen.
- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.
- Jockeyklubiin?
- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki
hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti
taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja
ajoi tiehensä.
Sylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.
- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä
nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey
oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle,
kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt
istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta
klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan
sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä
tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:
- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.
- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi
ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi
äsken eräs herra.
Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta
epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:
- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!
- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. —
Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!
Kun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:
- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia
oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran
kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja
mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan
lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan
tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.
Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut,
nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt
tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut
hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.
Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan
sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka
oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.
Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä
seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan
yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan
säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut
päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni
päättäväisesti porttia kohti ja soitti.