Hyppäys ikkunasta.
Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin
suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä!
Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka
koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut,
että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho
ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt
kuollut.
Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen
sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei
ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon
tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.
Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon
askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki
hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi
siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta
nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä
oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.
- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on
annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.
- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.
- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei
välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.
Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös
portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.
- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli
Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän
päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch
nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa
niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho
oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi
elämillään maksaa.
- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on
hm —
Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja
epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua
porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.
- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään
seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt
tuli näkyviin portaiden alapäässä.
- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.
- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?
- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —
Päinvastoin, minä —
Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen
suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:
- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä
jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha
mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja
kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.
Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli.
Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun
tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen,
jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta
väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut
käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.
Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella
mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen
epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla
aivan oikein.
Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa.
Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka
kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.
- Tulkaa lähemmä! käski tämä.
Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.
Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä
tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut
Belgradista.
Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui
sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa
saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.
Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen
kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen
näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli
Nicodem Lunjevica.
Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi
puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta
liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin
panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja
oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.
Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen
vaaleita viiksiään.
- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte
äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa
nykyisen asemansa suhteen.
Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän
parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!
- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että
minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.
- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua
te pelkäätte?
- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän
kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.
- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem
Lunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —
Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.
Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho
Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa
tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen
murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!
Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat
asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan
täytyy tuntea koko lain kovuus.
- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut
hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin
mahdollista.
- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa.
— Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto
tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan
sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät
tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä —
minä pelastan sinut! —
- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te
tahdotte vaan hävittää minut.
- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada
ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia,
niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa
kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun
ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme
rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse
tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —
Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian
ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten,
riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:
- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän
te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla
käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut,
muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla
löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään
joutunutta tyttöä.
Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.
- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin
oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon.
Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos
sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja
vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota
ilmaiseksi.
- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!
- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi
Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.
Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on
velvollisuuteni. —
Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin.
Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin
onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa
silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton
paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen
heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka
hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä
ja vääristyneistä kasvoista.
- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa
hengen itseltäsi?
Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja
ikkunan puoliskot avautuivat.
- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. —
Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei
rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.
Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois
siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä
jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi
ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi
olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat
kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli
juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään
epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi
hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes
tunsi, että voimat olivat lopussa.