Petetty luottamus.
Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.
- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan
korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan
seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin
kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua
niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria
päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä
en toki voi.
- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi
hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä
selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset
sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä,
eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois
tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua
huomenna.
Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan
katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän
ympärille.
- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi
hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.
Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian
Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!
- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko
teillä eduksenne muuta mainittavaa?
- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka
tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli
vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.
Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä
hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.
Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen
huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan
aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti
huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio.
Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.
Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua
kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli,
mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.
- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli
tyytyväisenä partaansa.
Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta
frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele
kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen
majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa
kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt
jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet
herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä.
Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä
minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin
olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla
tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan
kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa
erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.
Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät
paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa
ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan.
Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa
kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition
edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine
silmineen, tulivat näkyviin.
- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti
presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen,
että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä
syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.
Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää
tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.
- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi
saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin
varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin
kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen
ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin
pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa
tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä
on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.
- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi
kuninkaalliseen aitioon.
- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata
hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun
tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina
eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle.
Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän
kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne,
sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.
Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli
kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän
seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka
kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun
työn.
Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi
suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään,
joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.
- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut
takasin?
- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se
kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan
kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.
- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille
koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?
- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. —
Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se
on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään
tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko
maassa.
- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on,
selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?
- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin
helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua
syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä.
No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän
tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä
toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne
minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.
Nämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.
- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi
hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä
tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa
yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin
minä.
- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen —
ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä
kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas
maksaa minulle.
- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko
tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti
tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?
- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut
hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä
ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.
- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko
he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te
puhutte lopustanne!
- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia.
Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten
ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran
toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani
yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen
nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä
tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.
- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne
niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette
voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar
Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti,
ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette
hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran
tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.
- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette
voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt
mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette
voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä
ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.
Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat,
avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän
näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin
vastenmielisen näköiset.
Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha.
Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi
pienillä, mustilla silmillään.
Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja
kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:
- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin
ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.
Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä
Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua
läksyä.
- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni
on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut
teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti
täytäntöön.
Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan
silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi
korvallistaan ja sanoi:
- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan
minut pois tästä kopista?
- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.
- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos
uskallan kysyä?
- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa
Tapschiderpuistossa.
- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen
molempia miehiä.
- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi,
näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten
mies.
- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi
Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.
Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:
- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä,
siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että
te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla
ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä
ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —
- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä
olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta?
Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä
kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se
nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.
- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —
Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!
- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin
illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.
- Sitte?
Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.
- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja
Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin
ulos kopista.
Matka kulki portaita ylös linnan taakse.
Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla
kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat
onnettoman mukanaan.
- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta
miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät
aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on
tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan
mukautua kaikkeen.
Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei
koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti
viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt
ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa,
kuin Knetzewitsch.
Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch
hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin
hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä
ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —
Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.
- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan
viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut
hauska seikkailu.
Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun
itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.
He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet
tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän
avustajat.
Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi
hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja
niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen
vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso
tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan
käden sormet.
- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi —
että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.
Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin
lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —
Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista
kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen,
kiinnittää nuoraa.
- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo
synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne —
eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen
ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle?
Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa —
täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!
- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch,
sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa,
voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.
- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä
— tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone
tappaa minua?
- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen
päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä
kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt
viimeinen rukouksenne!
Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä,
hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen
veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän
näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja
hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.
- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä
on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän
maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —
- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä
nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä
meillä on kiire takasin Belgradiin.
Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut
halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes
panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia.
Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja
valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he
pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala
taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin
he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt
olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen
vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa!
Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä
unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut —
herättäkää minut!
Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että
kaikki oli vaan ilkeätä unta.
Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi
Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas
erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja
juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä
yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi
oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti
Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman
ruumiinsa painosta.