Salaperäinen asianajaja.
Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus,
eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin
vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä
tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten
laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa
vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää
aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita
saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille.
Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin
huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.
Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät
kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat
vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.
Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi
päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.
Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä
eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä
runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän
surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se
seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli
tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt,
että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin
epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli
hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen.
Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia.
Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että
vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti
hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan
kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt.
Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian
sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun
Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen
rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne
riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.
Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa
tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas
kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta
siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen
polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän
muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se
hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se
kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa
verkkoansa.
Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän
selvästi sanat:
- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat
heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä
olisin päässyt takasin Zaporaan.
Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch
oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä.
Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa
päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä
ajatteli kohtalostaan.
Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että
hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa
muutamia sanoja hänen kanssansa.
Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua
hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.
- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen
Genia von Sandorf.
- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika
hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin
olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta!
Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein
itkemään liikutuksesta.
- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch,
vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja
inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän
rikokseenne.
- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka
sitä on sanonut?
- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti
meidät molemmat metsässä.
- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori
upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?
- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan
uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.
- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää
ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin
kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.
- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan
tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee
käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen
eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.
- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin
mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään
vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von
Knetzewitsch.
- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti
aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina
kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin
tuomitaan minut heti kuolemaan.
- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.
Mutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.
- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin
tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan.
Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä
toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä
huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa
rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini.
Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun
nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua
varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.
Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin
sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!
- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian
kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on
kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki
on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää
uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te
sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee
mailleen.
- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin
paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan
portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi.
Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta,
Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän
minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole
mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia.
Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on
oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.
- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia
itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että
tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte
kaikki, mitä tiedätte.
- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei
oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä
tiedän hyvin paljon, pikku Genia.
- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan
toimeenpanosta.
Knetzewitsch nauroi ääneensä.
- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja
minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään
puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan
naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt
on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle
niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään
puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan
rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte
tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon
teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan
kiellä teiltä mitään ja aina —
- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella
äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin
ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on
lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että
minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne
niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän
rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä
pelastamista.
Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas
nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon,
johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen.
Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän
piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut
hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan
ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen
rikoksen toimeenpanossa.
Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian
kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä
voinut enää pelastaa.
Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.
- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko
Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä
parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli
Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin
koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut.
Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia
odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että
hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään
voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä
salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki
Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki,
saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli
ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.
Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä
sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa
oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin
vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto.
Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla
peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla
syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä,
niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä
ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas
Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän
tyytyväisesti päätään ja mutisi:
- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko
minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia,
jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin
aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat
hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa,
niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä
hyvä!
Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä
tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan
ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan
itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies
väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja
siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli
saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän
katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.
- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho
hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte
otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja
löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte,
hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei
olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä
jotain eläintä.
Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan
kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.
- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti
nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista
ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen
majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen,
että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.
- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään.
— Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko
humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan
ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että
hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan
johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä
rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten
juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja
että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle.
Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että
minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein
vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti,
kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.
- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?
- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän
makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas
parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin
lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta
se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani.
Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.
- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.
- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä.
— Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun
rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani
vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin
voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania,
sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.
- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti
Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut
ylös.
- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on
nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen
samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas
Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli
vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän
eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan
siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von
Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia
von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se
lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.
- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti
vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen,
ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään
valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne
ahdistitte kuningas Milania.
- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra
presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän
sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni
politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas
politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta
muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole
vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä,
niin täytyy itse ottaa se.
- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille
tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt,
täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan
nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta
alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto
ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen,
hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me
vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole
keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.
Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa
kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen
parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen
asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei
ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että
tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä
oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava
kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut
kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli
kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta
oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten,
vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli
alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä
uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä,
rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat
vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he
tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät
he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan
ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille
taivaassa.
Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä.
He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi
heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:
- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme
nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään
puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä
Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman
että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt
viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen
asiaansa.
Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa,
tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti
toivottoman katseen kuninkaaseen.
Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä
ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon
onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä,
mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa
hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut
toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi
nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:
- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan
isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.
- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi
Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella
sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13
roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka
olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.
Dragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se
näytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut,
keskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut,
että hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja
veljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.
Tämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli
sanonut.
Presidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa
ystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:
- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen
tunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi
suostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?
Ratscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän
ajanut pois kärpäsen.
- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan
kanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas
Milanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan
tyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja
on ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä
tahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme
selvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista
kopissani.
- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi
presidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.
- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka
herätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen,
että me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella.
Minä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että
toimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.
Presidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut
nämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas
Aleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.
- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään.
Mikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?
- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka
on muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet
on äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen
nimensä on Avakumovitsch.
- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä
kyllä muistan.
- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on
viimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän
näyttää olevan vaarallinen ihminen.
- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut,
että hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta
isänmaassaan.
Avakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt
presidentille yhtä kohtaa siinä.
Kumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti
äkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:
- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne?
Saatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen
osaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että
kuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?
- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään
tähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä
vannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä
äänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys
kuninkaasta.
- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. —
Minä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!
- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä
silloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch.
— Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on
lykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä,
herra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille
kokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta
puolustamaan onnetonta vastaajaa.
- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti
nauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset
silmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden
joukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari,
santarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista
tuolla rupeaisi puolustajaksi.
- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch,
kääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on
oikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme
mukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.
Avakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että
hänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:
- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen
vuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää
vastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean
tuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on
syytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon
itsensä.
Kaikki oli hiljaa.
Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän
ilmoittakoon itsensä!
Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa
takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi
puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.
Kolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.
- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa
kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman
vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.
Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei
tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka
olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen,
pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa
ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille.
Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti
olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain,
arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.
Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta
katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt
niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi
ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:
- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän
kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain
ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan
tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka
maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa
itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi,
jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit
ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman,
taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän
olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.
- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan
ennen nähnyt häntä?
- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä
Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on
hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi
ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.
- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään
yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin
tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.
- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut
tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin
katsein.
- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että
on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa,
jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi
turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen
on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen
sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä,
siinä on kylliksi, että on serbialainen.
- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole
oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.
Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin
tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut
minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:
- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen
veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään
toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän
vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?
- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä
olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna
ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen
väki ole koskaan vaarallista.
- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä?
kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että
hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut
sanoa nimeään.
- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata
sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän
olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen
kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja
alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho
Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta
Jumalakaan.
Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen
antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:
- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen
ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä
oikeusasia teille tuttu?
- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne
saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin
arvoa Serbiassa.
- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle
ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla
keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä,
kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.
Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin
pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan
kuva.
- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —
No, miksi viivyttelette?
Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta
kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi
hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi
tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme,
joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan
ruumiillista tuskaa.
- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.
- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja
tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on
— minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui
käteni halvauksesta.
Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta.
— Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla
vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän
väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian
loppunut, kuin laskettu oli.
- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun
tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.
- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä
hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:
Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten
poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä
kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan
nimessä. Amen!
- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului
kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului
ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.
Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut
salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan
välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi
vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän
katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka
oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa
suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki,
miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi
tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan
tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa
tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle,
että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi
tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse
mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!
Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut
hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia
selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut
läsnä rikosta tehdessä.
- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan
on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen
hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän
varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:
- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen
jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka
aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan
tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole
syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä
mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin
kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä,
että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.
Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli
ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.
Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä
itseään.
- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna
sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.
- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti
ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho
Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?
- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen
silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen
tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.
- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien
hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra
puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa
kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut
henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?
- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho
Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän
väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt
vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin
isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi
hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen
kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna,
joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi
vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit
kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran
oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat
omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä
loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä
kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä
on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta
sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä
löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas
Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten
olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja,
välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia,
jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi,
ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee
tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty
valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia,
jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin.
Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka
on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä
maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.
- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan
kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.
- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta
väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on
Serbian suuruuden perustanut.
- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää
puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras
oli vangittava.
- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja
anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että
sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta.
Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että
Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.
- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.
— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!
- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja
äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman
puhkeamista.
Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa,
jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu
itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt,
että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka
synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!
Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.
Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:
- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme
ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin
edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan.
Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!
- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla
kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat,
minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!
Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat
esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.
Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti,
repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —
- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on
lausunut minun tuomioni!
Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja
mennyt tainnoksiin.
Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös,
vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko
maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka
nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet
uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista
silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He
muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä
vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa
sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.
Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he
takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan
ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli
nyt uhkaava.
- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa
tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä!
Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te
molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet
palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei
ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen
ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu
olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen
sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma
heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa,
niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala
taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.
Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat
Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin
salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan
auringon säteet heittivät saliin.
Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran
heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin
kasvoihin ja — katosi.