Oikeuden ilveily.
- Elääkö hän?
- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.
- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston
kiinni?
- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit
heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.
Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa.
Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä
lausuessaan nämä sanat.
Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän
hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä,
murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen
vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.
Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica
kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen
jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui
hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.
- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen
pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota
ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen
sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?
- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä
kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi
ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin
suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan,
mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä
Akilleen kantapäänsä.
- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.
- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että
minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa
on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään
hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän
päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella
tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin
kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä
suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin
elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien
luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne,
rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin
heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän
kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä,
mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En
koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen
miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja
sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.
- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta
rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?
- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä
arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun
hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.
- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein
tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin
rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista.
Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.
- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän
sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää
saada osani asiasta.
Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.
Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.
Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti
siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun
hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä
elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.
- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren
huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen
päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.
Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä
hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi
aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.
Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen
näköisiksi ja sanoi:
- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille.
Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja
lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa.
Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä
maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle
tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi,
että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on
kuninkaan isä.
Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.
- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla
äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän
oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä —
minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä
minulta ryöstää!
- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem
Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä
Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä
kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi
vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.
- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa
muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä
pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö
hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?
- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä
syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki
ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita
kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa,
että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.
- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä
hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. —
Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka
itse olen palkannut!
Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka
näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia
henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.
- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan
edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri
ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on
sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda
lääkäreitä!
Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi
kumealla äänellä!
- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet
oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla
koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää
Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa
täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen
juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea
minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira.
Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen
tuomari!
Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan
sisarensa ohi sanoi hän tälle:
- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se
on asia, jonka me selvitämme keskenämme.
Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin
Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja
huudahti:
- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän
toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt
murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä
niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan
sinua vastaan.
- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät
rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan
kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni!
Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän
olevani kapinoitsijain ympäröimänä —
- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan
minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö
niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon
sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua
sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen,
vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle,
että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita.
Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.
Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin
olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään
silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.
- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi
murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta,
mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä
on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet
hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja
tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää
Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä
langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä
tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka
taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta
tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.
- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.
Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli
papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.
Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui
Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.
Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi
seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.
Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa
olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin
raittiilla silmillä.
Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar.
Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät,
ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden
vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.
Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho
Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:
- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?
- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.
- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?
- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei
tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka
talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee
Tapschidermetsässä.
- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta
salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja
vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen
kysymykseen.
- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että
hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?
Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho
rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut
mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä
jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta
jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää
viiniä.
- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus,
mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!
Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi
säkenöivillä silmillään.
Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä
valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.
- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä —
tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin?
Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan
korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!
Ratscho nauroi tyhmästi itsekseen.
- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän
anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin
mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta
sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa
kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte
asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä
latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.
- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen
sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän
valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä
olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut
hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua
halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa
tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä,
joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.
Aleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:
- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi
yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut,
koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt.
Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä
heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne!
Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle
miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää
vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.
Santarmit poistuivat heti.
Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman
Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta
sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho
Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:
- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch,
mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.
- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan
tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin,
Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan
tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan?
Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli
niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin
tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.
- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te
niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin
täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän
täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua
oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette
vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän
isoisällenne.
- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja
tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun
puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli
aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin
sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni
kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin
olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.
- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa
tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni
— eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet
teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän
kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen,
mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!
- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut
vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.
Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan
kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä
päästetään ulos jostain takaovesta?
- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. —
Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää
huolehtia koko elämässänne.
Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui
suutelemaan kuningattaren käsiä.
- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna.
— Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden
takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani —
Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa
olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi
aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla
he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen
päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan
minä kaikkea, mitä tarvitsen.
- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän
äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.
Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski
sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä
vartioida häntä tarkasti.
- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä
en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin
tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.
Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti
niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että
niillä oli kaksinainen tarkoitus.