Hekkumoitsijan vallassa.
Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada
käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta
joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se
lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.
-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni
sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt
sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan!
Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!
Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata
viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt
mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli
aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan
häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti
kiinni varresta.
Milan katsoi ylös Geniaan.
- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön,
jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä
kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut
minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?
- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä.
Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän
miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä
hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa
sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä
kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää
vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin,
joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että
hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät
Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä
voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.
- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia!
Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos
aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä
puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta
tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi
vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä
asiasta, ja me — me vaikenemme!
Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä
kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti
kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin
pelkkä uhkaus:
- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin
unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun
minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi —
minun luotini lävistää sydämesi!
Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan
niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut
suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi
se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin
istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.
- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa
poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.
Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa
perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit.
Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän
avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun
poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja
löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia
intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun
jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta
eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian
salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön,
luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka
panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja
vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma,
niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!
- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä
sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja
kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin
paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat
tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä,
en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.
Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren
puukon, jonka terä välähti kuutamossa.
- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen
puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. —
Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra
ja aion olla edeskinpäin.
Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin
viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun
kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä
pois kaulastaan.
Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä
ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea
veitsen.
Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran
taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei
ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään
ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies,
joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun
koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko
hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä
ainoalla tavalla, millä voi?
- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet
hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee
minun luotini lopun sinusta.
- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von
Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä
en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia,
joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.
Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät
tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.
- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti
yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas,
kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta
on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri,
joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi
kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut
täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä
ja jonka minä nyt —
Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä
päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla.
Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi
heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät
häntä.
Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.
Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin.
Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein
yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin
johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen
henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren
veli.
- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!
Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas
hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä
tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai
hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset
menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä
heikosti pyörtymystä vastaan.
Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka
iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että
Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin
ääni, kun hän puhui Milanille:
- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu!
Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi
suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan
rajalle.
Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt
väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista
kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat
suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka
sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken
oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella
frangilla murhaamaan Milan.
- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän
teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille
kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa
hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen
Belgradiin.
- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän
majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa.
Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se
on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä
teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.
- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani,
kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys
tänä yönä ja tällä tunnilla!
- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica.
— Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden
tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti
tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että
te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas
Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne
onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista
henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin
etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään
pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään.
Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä
täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä
juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän
majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne
juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli
seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.
Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän
epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:
- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen
majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt
joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta
tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa
verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen,
että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille
sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.
Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen
santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.
Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi
vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän
puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta
maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa.
Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä
rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka
yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa
juuressa — murhaajan luodin ampumana.
Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi
kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes
sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä,
Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain
esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.
- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. —
Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen
tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen
isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on
palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän
kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea
murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi
silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan
kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.
Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.
- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä
— sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa
antaessaan minulle tämän tehtävän.
"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte
kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi
hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne
heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan
vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee
antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin
sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet
kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle,
joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen
ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma
luodistaan.
Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan
päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.
- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni
hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan,
sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen
kuulustelun hänen kanssansa.
Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän
makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan
humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli
hänelle verrattoman kauhun tila.
- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan,
voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut
minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit
esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan
pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun
asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy
vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on
tapahtunut!
Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai
ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon
upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja
tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi
hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän
majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi
ilman muuta luvan poistua.
Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.
— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä
ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan
Tapschideriin!
Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi
kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui
toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli
aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja
huusi hätäisellä äänellä:
- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua
kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.
Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan
edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen
tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä
esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin
konakissa.
- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti
kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea
teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!
Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta
tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen
kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt
murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku
Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.
Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä
nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia
itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut
hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia
seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.
- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut
— ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte
minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että
tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta,
joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka
ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän
ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri
merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla,
jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut
murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen,
joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen
Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa
myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta
frangia.
- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily
väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja
meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne
kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä
pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa
kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman
tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.
Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi
ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.
- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt
huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa,
kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin
neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.
- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden
ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen
häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että
hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli
kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle?
Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki
tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin
vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon
luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta?
Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin
pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —
Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan,
että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja
tarttui häneen kiinni.
- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän —
niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä
se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän
tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla
tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen
rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.
Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo
santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia
ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.
Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän
ohjaksia.
- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.