Salajuonen uhri.
Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää.
Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti
eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa
oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä
pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt
tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää,
että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.
Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä
katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja
katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.
- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka
selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä
ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää,
voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi
kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.
- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin
välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea
meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun
ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin
kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin
välttämätöntä paeta?
- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen
hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle,
että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta
hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen
Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on
murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän
henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.
- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se
oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan
olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan,
oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen
vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin
että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.
- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän
luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet
selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla
täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois
täältä.
- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen
sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä
teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen
ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin
suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun
tulee jättää hänelle minulta.
- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä
sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma
siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät
ystävällisesti vastaan?
- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies.
Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän
olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen
isä.
- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi
Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!
- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin
teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret,
tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä
on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni
vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.
Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään
uskollisesti ja luottavasti häneen.
- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.
- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi
lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti
palaamaan kuninkaalliseen hoviin?
- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä,
etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni.
Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä
on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen,
joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan
suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen,
että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään
panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en
tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet
olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee
minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään
muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin
olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.
Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan
Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan
sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi
armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää
minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan.
Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian
kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen
antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla
matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä
Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi
kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette
te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.
- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.
Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy
sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä
juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut
takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki
kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte
sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani
kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä,
jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.
- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani,
se on paha, katkera, kova sana.
Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti
Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa
kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.
- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan
moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.
- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat
tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa
sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni
seurattiin.
- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja
ennen kaikkia on nähty aikeesi!
- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja
nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli
yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä
minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän
vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.
- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?
- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa
niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on
kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani,
että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en
haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla
sinulle ja pojalle hyödyksi.
- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.
Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?
- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.
- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa,
niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.
Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä
kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.
Mutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:
- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian
vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä
tarvitaan, jos mieli paon onnistua.
- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä
hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.
Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin
mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet
oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.
Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää
hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan
mukanaan.
Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä
hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:
- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä
kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!
Oli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:
- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen
oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin
mahdollista!
Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti
hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka
odottaen kutsua.
Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin
taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos
tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin
hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.
Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita
kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota
oli kohonnut maasta.
- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa
kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia
askelia rakasta miestänsä kohti.
Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen
käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän
Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.