Köyhtynyt aatelismies.
Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti
aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho
Knetzewitschin linnaan.
Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan,
jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja
rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen
kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti
ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus
sitä hoitamassa.
Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan,
vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka
linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja
näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui
alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa
istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos
takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat
vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli
kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea
korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.
Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi
ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja
katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte
kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi
jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:
- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen
ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku
tiput.
Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.
- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen
katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää
ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä
taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No,
ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen
minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa
holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin
itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.
Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen
viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle,
täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani?
Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne,
en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta
minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja
ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja
äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?
- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha,
haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka
uskaltaa ajaa minut pois täältä!
Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka
näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.
Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä
ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku,
johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat,
jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen
haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä
jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun
puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin
härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset
paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät,
joka ulottui alas rintaan saakka.
Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan,
puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät
enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä,
pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin
hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi
ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä,
etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet
omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku
osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä
hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin
kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.
Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt
hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että
Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi.
Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun
oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän
ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin
kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun
kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.
Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma
oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon
muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä
pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.
Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä
muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja
kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori
tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.
Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän
arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta
elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan
tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada
hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei
kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut
nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen
ei hänellä sentään ollut sydäntä.
Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli
väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla
ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen
äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi
onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli,
että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää,
kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata
tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi.
Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa
ja usein oli tytön elämä vaarassa.
Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni
sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt
velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä
yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi
taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti
Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut
ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää
"tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään
hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin
pitänyt suorastaan naurettavina.
Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella
naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä
viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on
sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja
hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.
Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei
parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin?
Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?
Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet
tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin
vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.
Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan,
torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli
lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko
maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.
Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja.
Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas
metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän
oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja
katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut
ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän
repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran.
Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi
vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat,
joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti
hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli
kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen
turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume
oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys
itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka
Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen
seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.
Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata
aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli
osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn
taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla
rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen,
pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.
Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt
olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat
vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän
vaan hävitystä ja köyhyyttä.
Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä
hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut
minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin
kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä
tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt
hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi
valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti
työhön.
Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin
ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla,
keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja
koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että
aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan
tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen
merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin
hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.
Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se
parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon.
Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt
varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi
vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin
mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan
milloin mitäkin riistaa.
Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli
suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli
erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin
sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin,
sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin
hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin
kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.
Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli
juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka
hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi
hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren
tytön kauhistumaan.
Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä
rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden
kirottujen surujen tähden.
Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat
olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien.
Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.
Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja.
Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli
onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää
yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.
Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta
Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä
mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin
vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.
Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä,
kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja
huudahti ihmeissään:
- Sieltä tulee eräs nainen.
Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.
Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään
vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän
käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei
todellakaan tuntenut.
Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa,
missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut
kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän
ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.
- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat
todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —
- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän
äitinne kanssa lausui nainen.
- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan —
aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja
Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä
pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.
- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti
Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun
johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.
- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari
kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla,
oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.
- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä
äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin
näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.
- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko
se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani
myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat,
mitkä minulla on jälellä.
- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi
Eufemia.
- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?
- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään
ole mahdotonta, kuten tiedätte.
- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä
toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä
en enää kelpaa mihinkään.
Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan
luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt
työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut.
Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin
kävisi, kuin nyt oli käynyt.
Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen
olkapäilleen ja veti hänet luokseen.
- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla
äänellä.
- Satatuhatta frangia?
- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että
näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä
tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään
erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka
ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä
kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!
Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.
Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen.
Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä
vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.
- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla
on niin paljon kultaa?
- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia
on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä
henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin
vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin
tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis
varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua
luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että
te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee.
Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös
sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän
puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on
ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.
Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen
tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.
Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän
itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.
- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa
tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia
huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja
kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne
ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?
- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. —
Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi
leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!
- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu
ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi
horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää
teille koskaan tarjota!
Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi,
jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon
minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa
teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä
toimi minulla on nykyään?
- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar
Dragan luona.
- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa?
Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua
rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen
minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.
Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin
laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli,
laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan
vedenharmailla silmillään.
Vanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.
- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka
jäsenessään.
- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! —
Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän
sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko
"rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte
te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte
ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa!
— Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te
terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole
mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut!
Minä teen sen, se on päätetty!
Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin
Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski
aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.
- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti
iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte
hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä
taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet
varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.
Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi
tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä
viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas
Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän
kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut
kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli
tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.
- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien
kultarahoja.
- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo
hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo
ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?
- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?
- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän
tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja
jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän,
joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt
niin huonosti.
- Hän — minun perheeni?
- Niin, ettekö sitä tiennyt?
Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain
tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä
sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta
omaisuuttaan.
Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä
jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän
vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.
- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä
taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen
ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan
paikkaan.
Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja
luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa
hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia
kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!
- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia —
maksetaan teille rahat.
- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte
käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio
lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut
oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin
eteen?
- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on
hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne
Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.
- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin
heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin,
antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte
mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki
hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on
oivallista viiniä.
- Oh, mainiota!
Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?
- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan
vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.
- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä
äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia
on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän
tarvitse huolehtia mistään muusta.
- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin
näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä
ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä
pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta
olisi kai tänään pimeän tultua.
- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri
sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut
ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä
jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.
- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti —
silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä
tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.
Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.
- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan
sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian
puoleen, jatkoi hän:
- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna
varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä
vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.
Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on
enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös
huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun
se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä
tyynnyttääkseni omaatuntoani.
- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka
minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun
jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa,
että te huomenna teette tämän työn!
- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä
vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa
olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!
Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies
söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.
Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä
portaille.
Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton
nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka
veivät hänet takaisin huvilinnaan.