Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten
tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli
vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.
Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut,
hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:
- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta
minut!
Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa
juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen
ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.
Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli
haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan
luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.
Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta
seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön
raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli,
tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta.
Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja
silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo.
Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi
uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää
mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän
ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka
juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan,
mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta
hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan,
johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei
tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi,
vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen,
hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta
äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän
tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.
Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen
Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan,
joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa?
Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan
viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —
Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi
salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut
kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen
äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt
liikkumattomana maassa.
Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi
hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli
hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä
ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.
Kuu pilkisti nyt pilvien lomasta.
Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään
murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä
päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman
kuninkaan pää.
- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin
tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies
tässä maassa.
- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka
kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. —
Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.
- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan
yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt
sinulle pahaa?
Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt
sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun
tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte,
ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon
sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla
vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta
sinun murhaavan iskusi.
- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän,
änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä —
hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy
sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä
saan maksunkin!
- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua,
että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano
minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen
käsi on sinulle maksanut veren hinnan?
Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin
kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta
sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut
kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa
lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin.
Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin
hirveästi.
Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta
ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian
suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän
liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta
oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.
Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen
viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.