Uusi liittolainen.
Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein
askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään,
kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas
kuninkaalliseen linnaan päin.
- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.
Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi
lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.
Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi.
Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä
pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun
takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.
Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja
harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:
- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!
Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi
myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän
ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti
haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta
sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan
ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi
murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan
liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja
tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan
haavan.
Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.
Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.
Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka
häntä tarkastelivat.
Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän
kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani
hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon
puoleen.
- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka
ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani
osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!
Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.
Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä
heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka
luuli tappaneensa.
- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän
ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot
ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea
otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin
surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt
tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus
oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää
kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu
hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän
tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —
- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin
ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin,
oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen
vyötäisiin.
Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan
oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan
kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan
päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä
voitetun pään päällä.
- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä
tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla
mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt
ottaisin sinun!
Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen,
huulilta:
- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni
viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että
lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —
Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois
kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa,
hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät
tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet
häntä itseään kuolemalla.
- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä
hän asuu?
Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:
- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.
- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!
Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös,
nostaen samalla Milankan maasta.
- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen
kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa
hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä
vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara
uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun
nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä
vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun
olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.
Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti
nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana.
Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen
riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään
kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään
Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui
pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka
olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen,
että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen
isänsä poika.
Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja
pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin
pitkä matka Adan kotiin.
- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut
muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt
kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?
- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen
rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side
meidät yhdistää?
Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle
laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi,
joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna
huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada
kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen
ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.
Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi
kuolettava isku häneen käynyt.
- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen
tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni
sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin
sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle
kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä
olen poikasi.
Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.
Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin
hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:
- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri
suru, myöskin viimeinen.
Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän,
että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli
isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka,
se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois
tieltä.
- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet
sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?
Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!
Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella
äänellä:
- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta
näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas,
petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani,
eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan
isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka,
uskotko minua?
- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. —
Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja
katkerasti katuakseni tätä hetkeä.
Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja
huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:
- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole
ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin
liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja
antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. —
Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?
Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki
toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt
seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan
äitiäsi.
- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia —
kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?
- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun
välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä
huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe
kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.
Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen
pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja
Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.
- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?
Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan.
Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania
kohti ja huudahti kyynelten vallassa:
- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla
on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi
annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan
vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?
- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni
naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin
satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.
- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät
täältä niin pian kuin mahdollista.
- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat
arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän
huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran
tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän
lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen
ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden
kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.
Samassa huudahti Milanka:
- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka
nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!
- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto
pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat
tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen
pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden
sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä
kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää
olemassa.
Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville
miehille.
- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme
Serbian onneksi!
- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja
kadotus Dragalle!
Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti
Maschin ja Stefan Naumovitsch.