Dragan hävitystuuma.
Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän
kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului
Tapschiderin huvilinnaan.
Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa
yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit,
oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä
peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.
Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se
vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.
- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka
kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut
hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata
isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on
Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.
- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa
ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme
läheisyydessä.
Vanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.
- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni,
sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin
vähääkään, kun on kysymys sinusta.
- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin
toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen
miehen, johon voisi luottaa!
- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte
miehen, joka voi tehdä rikoksen. —
Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni,
joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.
- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on
juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy
olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään
sellainen verityö.
- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen
täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun
ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen
linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.
- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu
tappamaan ihmistä.
- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena
olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset
eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy
linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin
madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki,
jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.
Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka
ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä
kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi
kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet
tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä
palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että
isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista
reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.
Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he
koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa
Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta
ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän
kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.
- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi
luottaa.
- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä,
on varma mies.
- Ja hän on ihan köyhä?
- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa
linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois
oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan
uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että
huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.
- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan
hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän
hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi
kyllä myöskin ampua kuningas Milania.
- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano
vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan
Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän
tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin,
minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis
kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.
Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän
oikein vihasi täti Eufemiaa.
- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan
siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit
ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!
- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?
- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla
hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan,
ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään
puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt
pakoittavat sinun kostamaan Milanille!
- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen
Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen,
minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen,
niin, sen hän kyllä tekee!
Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni
etumaksu —
- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi
Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!
Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä
oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle
sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.
Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.
Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa
isän edessä.
Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt
panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.
Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan
jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon
kyyristyneenä.
Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa
olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli,
mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi
kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka
muurilla istui.
- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga
ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis
ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä
vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa
tapauksissa vaaralliselta.
Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta,
huusi nuorukainen hänelle:
- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut
taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt
koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis
minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!
Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut
olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.
Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi
kiilto.
- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö
sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?
- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on
sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en
minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen
sinun luoksesi.
Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan
jalkain juureen.
- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi
ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin,
ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää
voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen
ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun
koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun
elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa
sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä
asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!
Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta
sydämestäni, anna minun suudella sitä!
Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla
suuteloilla.
- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt
polvistut?
- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki,
sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä
ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.
- Ja miksi olet tullut tänne?
- Sinua katsomaan.
- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.
- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja
nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi
näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi!
Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja
nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.
Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa
hän kantoi sitä hihnassa.
Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.
Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja
oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä
tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se
olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa
oman poikansa käden kautta.
Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.
- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen
tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.
Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on
vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä
voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.
- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.
- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi
yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni
nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!
- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä
hetkeäkään.
- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku
tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut
löydettäisiin täältä minun luotani.
- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt
Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä
polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi
hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar!
Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee,
edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle,
etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii
sinun luoksesi.
- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä
minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä
puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut
verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä
vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja
kiinnittää tähden rintaasi.
- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse,
minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani
loistavimmat tähdet.
Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla
sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin
lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.
- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle,
että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.
Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin
kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.
Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta
askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka
vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri
hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.
Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi
jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen
huuliltaan.
Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan
epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa
eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan
takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli
Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta
hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.
Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen
pensaikkoon, joka oli tien vieressä.
- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä
vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?
Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja
Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.
Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä
siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei
tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä
nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.
Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin
murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin
syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen
sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.
- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen
päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut
sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin
tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!
Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita
minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja
sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin
kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.
Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa
vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja
sanoi käheästi:
- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin
monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota
tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun
luotini lävistää hänen sydämensä.
- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli
häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.
Milanka seisoi hetken kuin juopunut.
Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut
hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.