Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä
olet?
Näin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.
Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että
joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti
ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia,
joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut
kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän
vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.
— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä
kirjoitus —
— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi
ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi —
se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle
kirjoittanut.
Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on
houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa
elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja
— Draga.
Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen
silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään
hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja
muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.
Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti
nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen
kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:
"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna
minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin,
niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet,
joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian
katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet
mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän
talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole
minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi
koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni
tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on
hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo
pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja
onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna
anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."
Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje
kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen
vyötäisten ympärille.