- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää
voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi
saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä
tahdot murhaajan isällesi?
No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!
Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän
oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian
kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin
hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä
maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin
tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua
tulemaan.
Hento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.
Kuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.
Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän
tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan
eteen.
Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi
liikutettuna.
- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani,
meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen
ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen
hengen sinun pojaltasi.
- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö
todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että
hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta,
joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?
— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki,
jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti
antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte
murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin
huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.
— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,
Ada, minä vannotan sinua —
— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä.
— Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti,
tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan —
ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi
halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista.
Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan,
se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi
häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin
vaimo!
Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat
asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat
räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä
Tapschideriin päin.
— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä
hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata
kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että
kostoni on häntä kohtaava!
Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle
uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle.
Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien
suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan
oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen
Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.
— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan
rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä,
oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua
kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.
— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on
täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda
sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on
onnen päivä.
— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on
seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme
yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä
sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen
tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa,
mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle,
jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:
- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?