Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa
nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä
hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva
toivo.
Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.
Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen
sisarensa Dragan?
Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan
hänen aivoihinsa.
Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä
hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen
ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan
rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi
eksyä?
Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.
Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten
— sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla
äänellä änkytti seuraavat sanat:
- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala
lähettänyt sinut tänne!
Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!
- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!
- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!
Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.
Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta
kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.
Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian
hallitsijatar.
Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja
minkä näköinen hän oli!
Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta,
kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan
näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä
kivilattialla.
Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.
Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja
äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan
suustansa.
Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma
jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja
kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen
huuliltansa.
- Pois — heti pois täältä, veljeni.
Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää
kaikki!
Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin
mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!
Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan
seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.
Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se
ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä,
vallasta ja vaikutuksesta.
Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.
Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa
sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei
voinut nähdä.
Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.
Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren
upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä
olevalta metsäiseltä rannalta.
Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.
Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä,
osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:
- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian
kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!
Nicodem souti kaikin voimin.
Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka
hän tapasi keskellä virtaa.
Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.
Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.
Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin
mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä
mukanaan.
Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman
yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle,
joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.
Draga hyppäsi rannalle.
Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas
tunnottomana.
Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.
Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem
Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan
sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä,
antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin
herättää häntä henkiin.
Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.
Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan
jaloilleen.
- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla
paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä
turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!
Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!
Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama;
tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi,
kuten hän lausui!
Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?
Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei
minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja
jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!
- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte
saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta.
Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti
säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.
- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga,
jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin
entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet
muihin ajatuksiin.
Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän
ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli
aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.
Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni
rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi
palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi
enää istumaan Serbian valtaistuimella.
- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia,
kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.
- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei
hyödytä mitään puhua otaksumisia.
Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella
kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän
ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem,
minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!
Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut
uskallusta tehdä tämä!
Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja
kuningatar päästi ilohuudon.
- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne
läheisyyteen.
Auta minua niitä etsimään, Nicodem!
Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin
kuin millään muulla tavalla.
Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran
varrelle.
- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!
Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.
Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo,
joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.
Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar
hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa
hevosten päällä.
- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.
Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään
onnettomuutta.
Hevoset menivät melkein lentämällä.
Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot
Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.
Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.
Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento,
joka seisoi siihen nojautuneella.
Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.
Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja
— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.
Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.
Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui
polvilleen.
Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt
päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.
Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän
kuvaa.
Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää,
komeaa, polvillaan olevata miestä.
Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki
polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.
Draga vavahti.
Milan — Milan, maanpakolainen!
Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat
kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.
- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi
mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja
hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama
kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava
kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.
Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan
tekisi täällä Tapschider-metsässä.
Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?
Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran
koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —
Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään
henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.
Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.
Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt
valjakon.
Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?
Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja
sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.
- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen
lapsen äiti, jonka minä —
Hän vaikeni.
Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä
ajatuksissaan.
Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin
kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.
Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.
Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen
pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli
hänen lapsensa äiti.
Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat
kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän
tapasi Tapschidermetsässä.
Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä
huomannut hänen poissaolonsa linnasta.
Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?
Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.
Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli
tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.
Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.
Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.
- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan
ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!
Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni
suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.
Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.
Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat
kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.
Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen
tasapainoonsa.
Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.
Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.
Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa
lukkoa ja astui sisään.
Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.
Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen
suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.
Hänet nähdessään horjahti Draga.
Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen
hänet.
Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt
maahan pelästyksestä.
Aleksanteri oli täysissä vaatteissa.
Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja
kannukset.
Pöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.
Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga
aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.
Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut
epäilemistäkään.
Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän
vaimoansa etsimässä.
- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!
Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen
syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.
- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät,
että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti
poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka
hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin
häntä suudellakseen.
Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa
oli ratsupiiska.
Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.
Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli
turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.
Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin
että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan,
jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:
- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä,
kuninkaani!
Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.
- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet
sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua
hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta
itsestäsi olla kotona eli poissa.
Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet
viettänyt yön sen ulkopuolella.
Sitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.
Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi
mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin
ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia
kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa
kruunuun.
- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin
huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan,
joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua
ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen
kuningas ei ole kruunun arvoinen.
He seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.
Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka
tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.
Kuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.
- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän
reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä,
ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?
Olisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.
- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja
silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun
päällesi syytöksiä.
Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa
vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen
epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen
rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!
Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja
epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka
luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!
Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin
ohdakekruunu!
Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä
tieheni!
Hän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.
Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin
kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä,
saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:
- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.
Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut
tänä hirmuisena yönä.
Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko
sinut pakoitettu ulos lähtemään?
- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä
enemmän.
Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole
sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta
katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä
murhattukin.
Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa
alkoi saada vaarallisen muodon.
Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi
ja sitte taas araksi.
Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi,
puhkeisi taas.
Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan,
tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä
vaarallista asemaa, jossa hän oli.
- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi
kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka
silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla
sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että
onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme
taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että
saamme riemuita vihollistemme tappiosta.
- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?
- Niin, kuninkaani!
Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin
palvelukseeni?
- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.
- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?
- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.
Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit
puistossa kävelemässä.
- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan
nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.
Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit
varmasti päättänyt lähteä.
- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa
tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä
olin Tapschiderpuistossa.
Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu
puistossa.
Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä
pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.
Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen
odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän
naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.
Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä,
ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani
salaa.
Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.
Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.
Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen
venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha
torni.
- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi
olla mikään muu kuin Janitschartorni!
- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin
kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja
siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!
Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka
tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista,
sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma
Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.
Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.
- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön,
joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?
- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi,
elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä
säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.
Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen,
jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa
anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.
Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren,
itsepäisesti kuin lapsi:
- Nimi! sano minulle nimi!
Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian
kuningas!
- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.
Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:
- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun
serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni
sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta
serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa
minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.
- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi
Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt
toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin
tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen
antoikin!
Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!
- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan
kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria —
hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään,
jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun
päässäsi —
- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga,
vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä
minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja
verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä
vesassa.
- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti.
Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet
mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä
puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo,
jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin
nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja
väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada
Kristic.
Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.
- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli
ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä
ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch —
kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä,
poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!
Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.
Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa,
hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti
hänet luokseen ja kuiskasi:
- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää
kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva
Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni
levolliseksi.