Kuningattaren ryöstö.
Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden
välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.
Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin
syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä,
etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.
Hevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.
Ne juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.
Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa,
niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.
Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki
jonkunmoisella runollisuudella.
Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän
miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia
ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.
- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni
Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka
vielä kerran kuutamolla!
Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen,
kuun ja tähtien valaisema!
- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen
odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?
- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja
minä vaan tottelen!
- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa
olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta
ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.
Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän
työhuoneeseen.
Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa
ja otsalla kuvastui syvä suru.
Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.
- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin
surulliseksi?
Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa
vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:
- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole
tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.
Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki
kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun,
jos vaan voisit!
Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.
Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille
lahjoita.
Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja
rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!
Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti
Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:
- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi
perillisen — no, hän saakoon sen!
Aviorikos ja petos luovat sen yhdessä.
Illallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.
Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian
suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.
- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —
Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.
- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.
Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne
kuitenkin luottaa minuun.
Minä vien varmasti teidät perille.
Perille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia
hampaitaan.
- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut
metsään.
Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin
kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.
Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen
ja Tapschiderin huvilinnan välille.
Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.
Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli
risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.
Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat
jokaista ohjasten nykäystä.
Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.
Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän
ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä.
Täällä oli hurmaavan yksinäistä.
Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.
Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu
tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.
- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.
Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.
Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.
Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi
kuningatarta astumaan alas.
Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa
itsensä vaunuista.
- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten
ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen
todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!
- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei
nouse savu mistään.
Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?
- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja
sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte
minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?
- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.
- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni
aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.
Minä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!
Oi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.
Monet salaiset viholliset minua ympäröivät.
Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin
olisin hyvin onnellinen!
- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan
Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun
suhteeni.
Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen
vannonut.
- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä
ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan
vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa
uskollisuuden vala!
Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen
kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä
äänellään:
- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille,
teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen
uskollisuudestani.
- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.
Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan
kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä
kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.
- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.
- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne,
minä kuulun sinulle.
- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.
Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin
rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.
Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.
Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain
leveää ja tummaa.
- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka
rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan
miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.
Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne
toiselle puolelle!
Siellä olet sinä minun!
Hän epäröi hetken.
Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että
oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.
- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan
jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?
- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi
valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.
Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin
parin tunnin perästä.
Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää
tämän yön salaisuuksia.
- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa,
antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea
toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei
voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on
antautunut hänelle?
- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka
rakkauden olen saanut.
- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen
rintaansa vasten.
Niin, minä tulen kanssasi!
Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi,
vaikka se olisi minun turmioni!
Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.
He astuivat pieneen venheeseen.
Ivan Rykov tarttui airoihin.
Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi
varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön
hiljaisuutta. Draga säpsähti.
Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.
Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.
Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov
ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän
olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka
aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli
päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.
Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä
virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet
saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta
kohti.
Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan
seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:
- Me olemme perillä!
Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.
Mutta Draga seisoi liikkumattomana.
- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.
- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en
totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.
- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden
tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden
takana on meidän turmiomme?
- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin
kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.
- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi
läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon
hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole
kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.
Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin
Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat
lapsiaan.
En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi
tielleni.
Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter
Banjaluki.
Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin
kuvapatsas.
Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.
Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.
Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen
ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.
- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että
minä voisin suojella Banjalukia vastaan?
Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja
hänen veroisensa!
Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin
hän.
Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.
Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet
venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.
Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa
kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.
Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä
kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi
lähestyä häntä.
Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa,
tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta
hänen itsetietoisista sanoistaan.
- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä
kauvemmas saarelle.
- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun
kanssani?
Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.
- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka
aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla
voimme olla huoletta.
Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.
Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa,
joka kuulee kuiskeemme!
Draga antoi hänen viedä itsensä.
Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu
seikkailu, johon hän oli antautunut.
Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.
Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.
Se oli vaan vedetty kiinni.
Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei
torniin.
Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.
Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku
yöllinen eläin, joka siellä oleksi.
Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.
Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös
portaita.
Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.
Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä
tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt,
mikä muistutti vankilaa.
Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään
eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.
Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.
Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut
suonissa entistään nopeammin.
- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.
Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen,
enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!
Kuningatar Draga on sinun!
- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka
tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.
Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!
Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.
Draga päästi huudon.
Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan
puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan
aavistuksen.
Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.
- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?
Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut
mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.
Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.
- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.
Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin
puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi!
Silloin —
Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan
vaikenemaan.
Se nauru oli kuin kuolemantuomio.
- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi
vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi
ollut!
Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga
Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän
työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut
saarelle.
- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.
Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen
säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän
heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.
Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt
ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte
oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei
kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.
Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi
suorana kuin kynttilä.
Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys
yli koko hänen olentonsa.
- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän
äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.
Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin
kuolema!
Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.
Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut
miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen
hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi
kuiskata.
— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel
toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä
olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle!
En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle
mitään pahaa.
Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.
Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen,
mitä Draga Maschin on rikkonut.
Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?
- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki
sinun oma veljesi.
Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä
minä petin hänet.
Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit
äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan
lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan,
henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin
sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas
metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen
minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.
Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui
hänen korvissansa.
Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.
Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle
vielä koskaan ennen tapahtunut.
Hänen silmissään musteni.
Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi
kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.
Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla,
musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi
ylös.
Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki
sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.