Wieniläinen ihmiskauppias.
Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt
venheensä.
Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää
näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien
lomasta.
Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut
ollenkaan hiuksia.
Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.
Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti
ryöstölinnun nokkaa.
Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.
Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.
Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.
- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!
- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi
Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa
— kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!
Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin
tänne.
Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua,
eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli
ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.
Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.
- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys?
kysyi Demeter Banjaluki.
- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä
saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.
- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne
herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?
- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse
asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.