Saksalainen kuski.
Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga
soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian
hänen luoksensa.
Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti
Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti,
vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.
Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri
oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa,
jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli
vain häpeällistä kiittämättömyyttä.
Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä
siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä.
Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli
opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin
juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä,
eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän
syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja
luotaan vieroittava vanha noita-akka.
Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun
ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut
kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen
harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä
antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.
— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla
äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan
laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!
- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut
suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi,
joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!
— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se
aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!
- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun
vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan
suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.
Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja
näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata
Aleksanteria?
- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon
enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!
- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti
nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko
pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?
- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti
kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea
huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa
asiasta.
Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus
hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.
- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat
kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.
Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos
tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei
ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!
Puolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.
Vanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.
Draga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.
- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää
porvarivaimo.
Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat
vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.
Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski...
komea mies...! Hän...
Vanhus katseli häntä hymyillen.
Äkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:
- Mutta hänhän on vaan kuski!
- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän
vihaisesti.
Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja
lähti arvokkaana huoneesta.
Hetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.
- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.
Hän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:
- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!
Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!
Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta
läpinäkyvästä silkistä.
Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu;
hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että
vaunut olivat portaiden edessä.
Alisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.
Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa
tullut Tapschideriin.
Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin
komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.
Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien
päässä hänestä.
Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut
väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli
jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.
Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea,
mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että
Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei
tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli
tuskin ihminenkään.
- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan
parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää
taitoanne.
Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin
että minä voin luottaa niihin.
- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov
varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä
miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun
huostaani.
- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta
tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?
- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa
vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian
kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne
teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.
- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä
kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.
Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.
Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?
- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.
- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen
ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.
- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin
onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään,
sytyttäen tulen Dragan kasvoille.
"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga.
"Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut
se, miltä nyt näyttää."
Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana
kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta
heitettiin Ivan Rykoviin.
Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän
ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden
onnistuu päästä hallitsijain suosioon.
Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei
edes katsonutkaan palvelijain puoleen.
- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne
ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.
Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen
eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle
aivan uusia.
Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut
ympäröivät.
Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten
puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut
heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti
heidät niin lähelle toisiaan.
Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.
Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri
koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.
Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan
sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.
Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin
yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.
Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät
ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.
Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä,
katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.
Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja
punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.
Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen
olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään
moitteeseen.
Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen
käteensä ja vei sen huulilleen.
- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.
— Ja ilman minua?
Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas
mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin
käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:
- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän,
toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.
- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä
toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi
hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.
- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti,
kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä
tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi!
Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole
likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.
Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen,
samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä
pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt
herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.
Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan
Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää
noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme
toisemme aamiaispöydässä.
Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän
suudelmaan.
Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa,
veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan
Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.
Mutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.
Hän ei silmiäänkään väräyttänyt.
Hän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.
Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä
istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.
Ivan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.
Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo
kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.
Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat
korkeiden puiden taa.