Hiljainen hevonen.
Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle,
ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle
takapihalle.
Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne
takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin.
Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä
puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon
vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan
avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin
kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen
lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin
tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.
Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan
liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen
luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se
siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään
seimessä ja näytti syövän.
Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella
pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä.
Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa
Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja
paloviinalla.
Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte
avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:
— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse
kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule
Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori
juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja
jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin
hänen vaimonsa.
— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja
epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä
talliin.
— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa
kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa.
Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada
kaikki, mitä haluaa.
— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi,
tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut,
etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.
Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos,
kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen.
Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni
takaoven kautta ulos pihalle.
— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi,
ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä
puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen
muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa,
tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:
Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun
vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?
Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch
samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet
Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.
— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi
Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä
kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen
kunnia minun halvalle talolleni!
— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. —
Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn
Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne.
Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo
pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta,
jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon
katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi
yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa
piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.
— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona?
sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä
vapisivat.
- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi!
karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä
enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos
huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!
— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin
hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!
Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka
johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka
ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa
ulos tallista ja päästä pakoon.
Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi
tallin oveen.
— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole
luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä
väkeä.
— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin
hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta
jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin
piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia
varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!
Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt
Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen
oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt.
Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä
selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin
varokeinoihin.
Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen
päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka
pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella
sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista
osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti
paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut,
auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.
Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana
Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.
Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa
hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni
elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa
olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.
Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan
oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään
epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui
talliin.
— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt,
pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.
Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä
seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin
hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta
itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen
kaulaa.
Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:
— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään
muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole
toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.
Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi
odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia
löytänyt.
— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.
Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta
hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään
tallista.
Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa
itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen
talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa
täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven
perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen
kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.
— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä
on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä
hevosta elävästä!
Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten
valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte
tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.
Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta,
mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian,
mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle
ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan
leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan
sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat
hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.
— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.
— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin
saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija,
joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä
pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa
on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.
Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka
sopi hänelle oivallisesti.
— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä.
— Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen
löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa
terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko
asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä
tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee
Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?
— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko
niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen
kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä
kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on
hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä
kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.
— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon
kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt
siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa
hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin
taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja,
jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä,
Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.
— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten
jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?
— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako
tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä.
Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.
Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta.
Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi
valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus
muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään
olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon
edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen
kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.
Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen
rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:
— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.
— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.
— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi
selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita
myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:
— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?
— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.
Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa
kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.
Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun
peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin
lähemmäksi.
— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne
lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.
— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin
taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja
tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.
Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta
Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"
Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt
olen! Mitä pitää minun tekemän?
— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi
Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta
sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea
taitavuuteenne.
— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä
ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut.
— Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?
— Herra, se on juuri minun ammattini.
— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia
hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica,
nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian
kuningattaren henkikuskiksi.
— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.
— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?
— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki
epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä
matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin,
että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.
— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän
huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän
määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.
— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff
maksaa sen minulle.
— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.
Lunjevica ja Demeter lähtivät.
Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät
vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin
yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli
Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.
Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja
hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista,
sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:
— Demeter Banjaluki pitää sanansa.