Pakomatkalla.
Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon
katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä
sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa,
päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin
suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle.
Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä
turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä
viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä
ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan
tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi
aukeni.!
Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen
hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin
hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut
siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän
mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen
ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä
huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta
kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka
Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.
Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui
nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi
siitä mitä huoneesta kuuli.
— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet
minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä
hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.
— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —
— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä,
kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja
jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka
olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku
Ninetteäsi hylkäisi.
Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli
epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin
ranskalainen rakastajatar asui.
— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena,
huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön,
vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.
Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä,
mutta Ninette rauhoittui.
— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette,
ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä.
Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole
sanaakaan vaihtanut.
— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.
— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko
sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat
sinun huuliasi.
Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa,
kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että
ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen
Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan,
jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti
ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter
Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja
Lunjevican keskustelu koski.
— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä
jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —
— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista!
vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena,
Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni.
Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa,
en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi
päästä.
— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.
— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi
Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut.
Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme
uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita
nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti,
lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa
käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä
kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku
Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa
elämässä.
— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan
tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle
vastenmielistä.
— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis
lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov,
ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla
Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin
kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien
hänet Tapschideriin.
Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti
hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja
kuiskasi itsekseen:
— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en
tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch
enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja
suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa
minua nyt ihmeellisesti.
— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi
Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan
tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri
voine tulla minulle vaaralliseksi?
Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän
vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä
askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen
puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui
ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja
läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli
puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä
vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen
synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.
Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka
silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä
toisiltansa.
Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes
saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä
sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän
rauhallisesti jatkoi matkaansa.