Pelastettu, mutta mihin hintaan.
- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt
joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.
— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin
opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me
olemme häneen.
— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa —
kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys!
Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva
ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on
täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.
Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan
päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta
Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:
— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy
tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan
siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.
Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän
seisoi tyynenä ja maltillisena.
- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin
antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter
Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä,
lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän
taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä
huomaamatta aion poistuakin.
Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni
huusi:
"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä
sisälle."
- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä
salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. —
Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä,
mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin
hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.
- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. —
Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään
tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen,
vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa
ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että
pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa —
niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin
olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä,
vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi
samasta häpeästä, ja poistukaa.
- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta
kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä
väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn —
mestari Zorn!
- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. —
Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?
- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. —
Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja
sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin
turvapaikkaan.
Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen,
vei ikkunan luo ja avasi sen.
- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.
- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi
jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.
- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys?
Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut
kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan
apulaiseni.
- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän
työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.
Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te
ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on
hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän
taloonne.
Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen
kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle
vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme
ottaa vihollisen käsiimme.
- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki
on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon
huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja,
joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on
vanha etuoikeus siinä suhteessa.
— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä.
Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan
ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos
minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta
varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna!
Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te
tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva
teiltä ikipäiviksi suljettu.
— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota.
— Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!
- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että
itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter
Banjalukia pakenemaan.
Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen
epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän
valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi
hänelle:
— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin
ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.
Demeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:
— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi
siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen
kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on
totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa
kohdellaan.
— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi
Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät
sisään!
Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän
piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi
Maschinille ja Stefanille ja sanoi:
— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä
velvollisuuteni.
Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten,
jotka johtivat rakennuksen ullakolle.
- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän
noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä
en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle
korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?
— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.
— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.
— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen,
avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?
— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi
toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.
— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat
rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt
valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.
— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.
Klärchen viittasi ullakon luukkuun.
- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että
alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita
ja Lazarin huutavan väelleen:
— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen
kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän
pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi
on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa
käsistämme.
— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. —
Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.
— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen
Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen
lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin
olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.
— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä
astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä
viivytte.
Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte
ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä
voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti
hän itsensä katolle.
Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta
taakasta vapautunut.
— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.
— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se
tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.
- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä
poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte
rehellisesti rakastin.
Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi
ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään
näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg
Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki
selvillä.
Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan
Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin
oli ilmiantanut.
Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.
- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi
hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime
aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle,
ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri,
jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa
muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun
rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan
tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.
Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua
yhtään ainoata sanaa.
Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla
poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle
vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.
— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies
uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan
antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa
minulta tuhat kertaa enemmän.
- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän
teille, mitä tietä rosvo meni!
Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat
kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota
ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa
takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:
— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun
täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen —
hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut,
niin ole ääneti.
Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun
ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.
Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä
pääsemästä vankeudestansa.
Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten
korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan
oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista
tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt
seinien läpi.
— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia
käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi
katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken
tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.
Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:
— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä
tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella!
Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen
tervehdyksensä.
Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon
pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa
hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt
halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua!
kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua
armahtamaan tuota miestä.
Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut
kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista
— kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.
Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö
Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla
itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria
kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät
säkenöivät.
Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi
väellensä:
— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua,
koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti
Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla —
tuolla arkulla — olento, tyttö!
— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä
kiireestä kantapäähän saakka.
— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —
Klara Zorn on minun nimeni.
— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista
astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja.
Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.
— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.
— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin
kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että
me usein kuivaamme täällä vaatteita.
— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle,
sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja
ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa
kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.
Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich
Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.
Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli
tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.
Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi
katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei
katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo
kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen
istui.
Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.
— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän
olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla
arkulla?
— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin
peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle.
En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.
— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen,
vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen
avustajastaan.
— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen
omin neuvoini.
Samalla myöskin Lazar kysyi:
- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole
ullakolle mitään asiaa.
— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin
olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra
poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos
olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton
tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.
— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. —
Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään
sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku
lukossa?
Klärchen vapisi, tämän kuullessansa.
Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti
ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei
enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.
Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän
itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin,
että kannen saattoi helposti nostaa.
— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että
Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua
meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei
tule nähdä.
— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti
ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.
Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme
toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!
Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin
poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää
vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti
revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:
— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti
paikalla!
- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän
se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki
oleskeli tässä talossa.
- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi
aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja
samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen
Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:
— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?
Miksi sinne piilouduitte?
— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt
arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen
saatte tietää.
Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja
Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut
vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa
jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan
hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt
hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että
Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.
Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin
salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi
häpeään.
Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen,
rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei
kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.
Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli
päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla
myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian
vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.
Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!
Ei, ei koskaan!
— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle.
— Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte
arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!
— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä
maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun
myöskin näette mestarin tyttären täällä?
Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat
kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas
oli häneen kääntynyt.
— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan
toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä
puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta
kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.
Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme
mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein
puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.
— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei
se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.
— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa,
kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin
Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin
tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on
ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.
Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar
kyennyt mitään siihen muistuttamaan.
— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar
nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies,
joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä.
Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä
talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt
meidät harhaan —
— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein,
mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn.
Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo.
Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra
poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut,
niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.
Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen
huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja
minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte
oli kaikki hiljaista.
Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten.
Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella
hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen
noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean
väärinkäsityksen tähden.
— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg,
mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava,
vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.
Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan
yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen
koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.
— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen
hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan
rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi
nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä.
Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun
arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin
suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä
olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni,
jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta
keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta
niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin
rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa!
Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään
lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää
tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi
minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli
parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!
Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta
hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista
minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena
vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.
— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! —
Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton
tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.