Kolme liittoutunutta.
- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan
ääniä surkeaan tarkoitukseen.
Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa
Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana
kannettu.
Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan
ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä
ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.
— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne
soivat todennäköisesti iltamessuun.
— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan
viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei,
tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan
käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.
Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien
ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään
kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta
hengenvaarasta.
— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä,
todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti
sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä
kuuluisaksi.
— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin,
joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa
kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu
on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin
eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän
puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli
todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut.
Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi
kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin
vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.
- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.
— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo
nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita
miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi
veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä
kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on
sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä
tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka
en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten.
Eversti Mistic —
— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti
Stefan.
— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan
tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin,
että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa
se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin
palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä
tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut
kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha
rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo
hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:
— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun
kädessäsi, poikani.
Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic
oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja
vietiin Belgradiin.
— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä
oikeudesta?
— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. —
Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan
täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.
Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä
äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:
- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos
te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi,
niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä
tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.
- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut
niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän
Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin,
sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja
työskennellä sen menestykseksi.
— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän
antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.
Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin
kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui
Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen
tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan
kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä,
sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli
Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:
"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne
anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun
hameeni liepeitä."
— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.
— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin
kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:
"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se
olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen
kantaa."
Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin
saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin
urheat sanat.
- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin
linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen
alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat,
katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan
halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa
kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän
tykkiväkemme.
Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän
tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas
Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana
kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.
— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä
pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan
hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.
— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se
olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin
olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa
jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin
Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.
Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi
avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.
— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on
mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei
tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet
ilmottaisin.
— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä
hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan,
jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit
päästä miehestä selville.
— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin
eversti Maschin esitti.
— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli
hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti
hänet luokseen ja sanoi:
— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on
sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan
kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin
ensimäinen sälli, Georg Eder.
— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, —
silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä
toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg
Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen
astui uudestaan sisään.
— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on
lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä
teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja
kuuluu: Genia!
— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi
hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin,
olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.
Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi
hän paennut jotakin.
Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita
etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan
vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.
— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin
tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä
nimi on heti avannut oven teille.
Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.
- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.
- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen,
mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.
- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi.
Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen
säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.
Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa
ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.
- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin
käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen
tuosta tärkeästä esineestä.
- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin
Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te,
muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen —
te olette Demeter Banjaluki.
— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien
vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette
minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin
olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan
teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on
ollut minun hallussani.
— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden,
joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies
ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle
ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te
olette minulle kotelon koskematta jättänyt.
- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista
vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.
Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse
tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut
vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.
- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi
Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.
Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter
Banjaluki!
- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen
vaaraan?
- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli
arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa,
kuin palvella Dragaa.
- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän
rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren
katkera vihollinen.
Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän
olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä
— Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt,
Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa,
että olette antanut minulle anteeksi!
Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:
- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi
kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka
ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin
tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin
en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.
Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja
sydämellisesti.
- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia
von Sandorfia.
En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä
illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt
kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter
Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni
tuon hänet —
Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.
- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti
istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä
huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä
peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein
ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.
- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki
yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte,
tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:
"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"
Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti
ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.
- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän
lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte
kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa
erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota
valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.
- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.
- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi
Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän
vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa
häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.
- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi
Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.
Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa
silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi
Janitschartornissa kuolleitten saaressa.
- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen
epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa
tehdä Draga vaarattomaksi.
Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet
Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on
selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että
Draga on arvoton.
- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi
maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui
Banjaluki.
— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja
mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on,
että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy
salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne
riistää Dragan Aleksanterilta.
— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt,
kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar
tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi
ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet,
mutta minne, siinäpä kysymys.
— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo
ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka
puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä
lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.
— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se
tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista
erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää
vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla
saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin
Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset
joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis
antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni
Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.
— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti
Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki
anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin
Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen
rinnalta vierähtänyt.
— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan
Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin
mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo
yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko
vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että
salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on
kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän
todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.
Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.
— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä
pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän
ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua
olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin
suljettuna.
Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.
— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette
liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi
liittoonne.
Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.
— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on
myöskin Draga oleva Janitschartornissa.
— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi
parempi toimittaa hänet pois maasta.
— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä
on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä
Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä
mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on
oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin
kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle
velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi
hänelle kuolinmaljan.
— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian
kuningatar.
— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja
hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki
hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut
suorittaakseen.
— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.
- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä
tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen
aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän
nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen
taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset
ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina
kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla
tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii
erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän
myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.
— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen
valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.
— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on
todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä
öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun
kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni
Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun
sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella
mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.
— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi
ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin
naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan
Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse
otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä
sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.
— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä
jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota
kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun.
Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin
huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar.
Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen
kantaisi Serbian kruunua.
— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!
Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein
tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin.
Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne
hyvin.
— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki,
kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa
sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.
- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!
Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla
ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän
oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi
henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.