Myrkytys.
- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä
eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.
— Ada Kristic, vastasi poika.
Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet
vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi
kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.
Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut
rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.
Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä
hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.
Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että
kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen
kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa
Aleksanteria.
Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto,
jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se
olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit
melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja
yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa
vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet
tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät
viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin
määrin.
Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän
tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri
saattoivat tunkeutua läpi.
— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.
Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä
ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon
ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua
ilmeni tässä olennossa!
Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka
rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se
oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla
näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.
Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa.
Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset
mustat silmät entistä kauniimmiksi.
Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä
epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.
- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla
äänellä.
— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan
ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat,
tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se
yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.
- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt
irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.
Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa
vastaan.
Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä,
jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.
— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne
äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä
kuolleena, pedon raatelemana.
Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta
tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada
lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän
yksinäisyydessä olette kasvattanut.
— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei
ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.
Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos
sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin.
Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän
oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani.
Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon
alaisiksi.
— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän
poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes
soisi tätä yksinkertaista kotia?
- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut
näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille
useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.
— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.
— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan
poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi,
ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.
Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että
kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa
kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä
silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli
synnyttänyt.
— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan
punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa —
sitä toivon sydämeni pohjasta.
Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun
huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.
Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.
Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että
hän on äiti.
Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta
aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman
sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.
— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja
melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta.
Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?
— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne,
jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli
koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o.
salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen
Lontoossa.
— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt
olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän.
Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.
— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan
mennä lehmää lypsämään.
— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin
paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen
huvilaan, missä asun.
— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.
— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee
Tapschidermetsässä.
— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren
hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun
metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut
mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni
maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen
saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.
— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.
— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.
Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska
te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut
tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin
kaunis kuin kerrotaan?
— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä
varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala,
onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä
on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei
onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi
hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?
— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. —
Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja
tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella
ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle
siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.
Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:
— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta
neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai
anteeksi, että jätän teidät yksin?
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.
Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde
silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä
vastustamattomasti puoleensa.
— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä
ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.
— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani,
ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon
jälleen nähdä pelastajani.
— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini
ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä
jotakin pahaa tapahtuisi.
— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha
mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.
Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi
huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.
— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.
— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.
— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.
— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne
ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne
tottelematon! — Minun tähteni, Milan!
Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että
tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen
sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on
auttamattomasti kuoleman oma.
Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä,
josta hän ei päässyt.
— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te
sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.
— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita.
— Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen
tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin
minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!
Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä
oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan
unhottamaan äitinsä.
Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki
Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen
silmissään säkenöi mielenliikutus.
— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen
minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan
toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.
Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.
Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi
kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.
— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian
kuningattareksi tahi — kuolevani.
Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä.
Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei
kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.
Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —
Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.
Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat
kääreliinan!
Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin,
niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.
— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.
— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa
kuin hän pisti sormuksen sormeensa.
- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.
Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille
seppeleen muodon.
Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.
— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette,
niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin
asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta
tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin
armonosotusta.
Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka
samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen
ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta
ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet,
että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.
— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään
kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin
päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla
vastaisuudessa vaaraa!
Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan
tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada
Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei
hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan
päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.
— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja
kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!
— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän
juoman!
Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi,
ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani!
huudahti Draga.
— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa
pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.
— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.
— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.
— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.
— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren
tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja
tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte
ajatella, että teillä myöskin on äiti.
Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka
turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen
sielunsa.
Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan
ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä,
huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja
ystävyytemme muistoksi.
Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa
kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän
vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja
turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.
— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!
Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.
— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana
koriste minulla on tukassani.
Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä
tunsi väsymystä.
— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä
mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan.
— Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin
kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat
poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen
saanut —
Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä
ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän
pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.
— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen
käsillään rintaansa vastaan.
— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä
sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä
— hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te —
Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.
— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan
saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri
Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee
kuninkaaksi.
— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko
teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani
sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?
— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet
elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja
kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä
olen.
Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen,
kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla,
joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.
Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi.
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien
kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten
lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta
vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.
Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien
hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.
Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti
ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että
poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.
— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?
Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.
— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa
keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne
rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.
Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli
Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta
kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan
kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen
korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan
huulilta.
— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun?
Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi
avautui.
Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.
— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön
tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden,
ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua,
vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!
Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät
sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.
Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi
tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.
Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen
pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.
Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja
ojensi kätensä taivasta kohden.
— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole
kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä
omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna
hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!