Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se
kuin juopunut.
Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja
vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.
Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun
kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen
yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun
vieressä maassa.
Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.
Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa
silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.
- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän
soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin
tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen
sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se
ei paljoa merkitse.
Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.
Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi
palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen
päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut
vaan unta.
Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.
Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja
syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.
Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka
oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen
taistelun hänen ja karhun välillä?
- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun
seurassasi, kun tulit tänne?
- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.
— Tulitko sitte yksin tänne?
- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata
hammasriviä.
- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita
mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen
sydämeen.
Kuka se metsästäjä oli, lapseni?
Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.
- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.
Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa.
Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina
kävelee metsässä ampumassa.
Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan
esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli
ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän
vaikutuksen häneen.
Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla
noin neljäntoista ikäinen.
Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.
Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot
olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.
Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen
lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat
säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka
nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.
Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat
näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.
- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia
äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että
olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että
minä todellakin olen pelastanut sinut.
- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä
saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?
- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan
tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas,
nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein
lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet
kerrassaan joku hovinainen.
— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi
kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo.
Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.
- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis
eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein
pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti
laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.
Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että
lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin
tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin
paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin
ansaita rahoja!
Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää
voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni
raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä
tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.
— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte
määrännyt sinulle?
Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen
notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin,
jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se
tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:
- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!
Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä
puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat
joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä
hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy
täydelliseen hulluuteen.
Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli
juuri viime päivinä usein ajatellut:
- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille
poikaa?
Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan
kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi
hänelle:
- Minä olen Serbian tuleva kuningas!
Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.
- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane
itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas
ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä
hallita!
Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan
se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.
- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla
varmuudella kuin ennenkin.
— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi,
mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.
- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy
vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset,
jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan
teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.
Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:
- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä
metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?
- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.
- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis
ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta
nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja
arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan
minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.
- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti
Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki
läpi hänen ruumiinsa.
- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja
moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut
kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.
Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat
metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa.
Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti
käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä
käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.
Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla
oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt
hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko
tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt
tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika,
tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?
Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian
tulevaksi kuninkaaksi.