Karhunjahti Tapschidermetsässä.
Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin
vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen
suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus
hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun
tähän jahtiin.
Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen
ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta,
oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin
loistavaksi kuin mahdollista.
Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa
metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa
muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä,
metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku
huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.
Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli
kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi
oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.
Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla
Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.
Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.
Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen
huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein
aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii
todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä
näkee siellä usein.
Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä.
Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko
metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja
korkeampia upseereja.
Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään
Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.
Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään
metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden
muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja
putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät
mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.
Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu,
jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä
pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui
metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.
Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta
hevonen.
Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän
pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa,
ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että
ampuivat viatonta eläintä.
Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille
metsästäjät olivat päässeet.
Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem
Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi
Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.
- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan
selkoa? kysyi hän.
- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti
kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan
Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin,
vastasi Nicodem.
Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän
majesteettinne luona.
- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri
teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen
tähden.
- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu
oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan
Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan.
— Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö
sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja
mistä syystä?
- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem,
heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista
huolimatta ole saanut mitään tietää.
Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella,
kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään
tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.
Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta
vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä
sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.
- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama
kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?
Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi
ehkä mustasukkainen?
Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti
ratsupiiskallaan.
- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan
Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.
Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on
kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.
Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja
vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin
tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi
hänen poskilleen.
Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että
Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli
naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.
Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä
vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden
miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.
Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.
- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan
edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat,
joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen
pesäksi.
Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja
koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.
Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti
panna täytäntöön.
- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja
metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.
Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.
Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle
teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään
kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.
Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa
selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.
Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli,
tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.
Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset
ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin
tärisyttävää näytelmää.
Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin
ahdistaa karhuperhettä.
- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä,
jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.
Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä,
sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy
meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä
rauhallisessa olossaan.
— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, —
se on paras keino.
— Aivan niin, vastasi Granzow.
Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja,
oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää
tuleen.
Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman
piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka
rasitti keuhkoja ja silmiä.
- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.
Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas
Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.
- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää
päälleni!
Kyllä sen pian maahan kaataisin.
Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä
vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan
päästä tappamaan.
— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin
saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.
— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.
Se ei edes vapisisi, jos minä —
Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin
jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa
kuninkaalle.
— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.
— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina
näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —
Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli
heti ääneti.
Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.
— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne
tulevat — katsokaa, tulta, tulta!
Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka
tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten
takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman
valaistuksen.
Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita
tunkeutuvan luolan suusta.
Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä
äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden
pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien
riippuvan pitkällä leukapielistä.
Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu,
vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.
— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen
peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne,
Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.
Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.
Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.
Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto
kaatoi allensa.
Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka
makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.
Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan.
Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut
pakenivat.
Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt,
mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow
maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli
lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta,
missä karhu repi hevosta.
Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten
herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen
makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi
luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata
metsästysseuruetta takaa.
Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja
nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään
ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.
Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga
ja Granzow.
Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui
erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää
eikä ollut kuolettava.
— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se
on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.
Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun
naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti
se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa
himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren
hevosta vastaan.
Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan
veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen
hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä
hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti
pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen
täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle
metsään.
Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa
itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne
kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.
Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli
kuoleman ratsastusta.
Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli
hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi
pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja
juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi
uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.
Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin
läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi.
Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli
liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.
Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa
piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.
Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan.
Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi
vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja
hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen
juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.
— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin,
jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä
ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla
voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne?
— sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi,
pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen
ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi
metriä leveä.
— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi
takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui,
kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen
jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella
puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli
uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen
perässä, jonka koko ruumis vapisi.
Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?
Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?
Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä,
ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat
tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja
huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen
askeleen päässä.
Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät
vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.
— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki
— kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole
minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!
— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli
vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen,
se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa
vaistomaisesti nytkähdellen.
Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja
kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen
seljästä ja asettui maahan.
Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan
onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan,
veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli
enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun
sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas
tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.
Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen
ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana
kuin kuolemaan tuomittu.
Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen
kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys
huurusi kidasta.
Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä
ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua
päättäväisyyttä.
Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte
päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.
Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi
hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.
Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.
Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.
- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko
voimallaan.
Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti
pelin.
Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi
se aseen hänen kädestään.
Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä
näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta
kädestä putosivat maahan.
Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt
edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko
karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.
Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu
seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.
Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä
laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.