Yksin maailmassa.
Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian,
joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.
Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen,
sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa
epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.
- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan
me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen
vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee
käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan
onnettomuuteen.
Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa
edesvastuustani.
Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski
Azan laittaa venhe kuntoon.
Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet
kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.
- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa
näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen
tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut
Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi,
tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan
kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin
että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.
Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter
Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.
- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi
et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?
Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne
takaisin?
- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi
häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole
voinut tappaa häntä, et?
- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki
hämmästyneenä.
- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen
hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä
sattui.
- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois,
Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että
se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan
Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten
minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.
- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön
huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen
sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja
minut yhteen.
Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?
Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka
sykki minulle?
Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli
maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.
Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.
Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.
Mitä olikaan hän saanut kuulla?
Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski
häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja
toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!
Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi
viedä Genian vielä syvempään turmioon.
— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja
kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä
vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet
tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että
sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut
vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla
silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi,
jotka juuri lausuit!
— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia
epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta
rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen,
joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri,
sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin
liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä
itse!
— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta
puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan.
Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä
kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo
mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en
häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään
häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar
Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut
hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.
— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen.
Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen,
joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka
kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän,
jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja
uskollinen ihminen.
Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan
ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei
käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin
sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..
— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä
olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan
vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa.
Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina
nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet
oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön,
ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.
Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi
hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat
posket.
Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei
hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa
rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla
miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata,
joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta,
että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä
tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.
Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli
hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti
kasvonsa.
— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä,
oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua
tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta.
Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni
riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.
Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin
luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.
Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.
Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan
puoleen ja sanoi:
— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.
Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.
* * * * *
Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.
Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin
häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.
Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit.
Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt
alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo
välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.
Genian silmät hakivat kaatunutta.
Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli
poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli
maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt
viimeisen henkäyksensä.
— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia
ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle
mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen
repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte
te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte
te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on
meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman
elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu
tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä
ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna
rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.
Mitä hänestä nyt tulisi?
Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi
hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.
— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä,
varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja
kotiin äidin luo!
Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin
kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin
hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän
epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.
- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun
häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.
Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt
viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin
ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän
Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta
apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän
minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.
Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä
valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo.
Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle
annettaisi.
Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli
ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.
Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin
ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.
Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen
lehti, veren tahraama.
Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?
Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan.
Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti,
että se oli kirje.
Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki
kuitenkin lukea.
Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat
kauhun tapaisen ilmeen.
Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.
Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.
Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä
nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!
Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden
hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin
elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen,
lapsuuden kodin!
Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä?
Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut
hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan
ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi
synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt,
että hän —
Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko
maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei
oma äitinsäkään.
Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois
tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella
äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut —
kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin
tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden
kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.
- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy
katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin
silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on
kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja
elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta
minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini
kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen
pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä
kirjeessä.
Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta
kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.
Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan
enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni
laillisena vaimonanne.
Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse
olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia
tehdä viimeisen kokeen.
Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli
äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.
Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen
takaisin äidin sydämen.
Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti
vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa
täynnä.
Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa
hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia
kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle,
mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui
hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.
- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte
nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka
tunkeutui hänen huuliltansa.
Vihdoin tuli hän kaupunkiin.
Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat
päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos
hullujen huoneesta.
Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia
rakennuksia.
Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää
sydäntään vasten.
Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän
äitinsä edessä.
Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?
Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan.
Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että
juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen
huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään
mitä pahinta lähimmäisistään.
Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.
Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he
kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin
kumminkin luottaa lapseensa.
- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin
ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli
joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni
tähden tekee hän sen.
Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei
koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että
luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.
Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä.
Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita,
kyyppareita ja vieraita edes takasin.
Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.
Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon —
minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?
- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu,
tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —
- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää
puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.
Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia
makasi pyörtyneenä lattialla.