Väijyksissä.
Stefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria
ojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.
Mutta hänen huutonsa oli jo herättänyt vartijat.
Ovia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä
oli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin
portaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.
Yksi seikka vaan huolestutti Stefania.
Jos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin
olivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi
vaunuihin.
Tuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän
oli kuullut kenraalskan sanat.
Hän ojensi laihat kätensä häntä kohti ja huusi:
- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat
sotilaat?
Stefan päästi tytön irti.
Nainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun
Stefan heittäytyi hänen päällensä.
Kun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen
kurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään
revolverin hänen ohimolleen.
- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä
minuutissa kuollut!
- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.
— Minut viedään! Stefan auta!
- Rinnan päällä tunnen avaimen — peli on voitettu, avain on minun.
Hän oli löytänyt avaimen riippumassa nauhassa naisen kaulan ympärillä.
Voimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen
avainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.
Nyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti
heille.
Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi
heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli
pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä
enää saavuttanut.
Stefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.
- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut!
Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä,
me olemme vapaat, vapaat!
Laupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.
Genian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.
Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä
välähtänyt ja laukaus kuului.
Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen
ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui
maahan.
- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen
mennyttä miestä.
- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.
- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui
minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele
minua, ennenkuin kuolen.
Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen
loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla
reikä, joka oli luodin synnyttämä.
Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet
hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen
sydämeensä ja — verta, verta, verta!
Genia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:
- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!
Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä
kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.
- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään
henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.
- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon
olla — oman rakkaani!
Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä
piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä
valituksesta, vaan kantoi hänet pois.
Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta
nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi
ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.
Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa
käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.
- Pysähdy, tai minä ammun sinut! kaikui äkkiä ääni hänen takanaan.
Aza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti
revolverilla.
Silmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta
epäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi
hän itsekseen:
"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia
veneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä
kapteeni on käskenyt."
Laukaus kuului — luoti suhisi aivan Azan pään ohi.
Mutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin
huulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.
Vaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut
mahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.
Hän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo,
että kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä
laukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.
Silloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti
revolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi
pois turvatonta tyttöä.
Silloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies
valtasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren
kätyrin.
Hän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen
sormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun
käsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.
Samassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan
eteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä
säkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan
paloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen
merkkinä.
- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut
häneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut
kuin koiran.
- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että
minä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.
Tuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti
Maschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.
- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten
ryöväripäällikkö.
Tuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti
Maschiniin.
— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen.
Samassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt.
— Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on
etsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi
oli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon
onnettomaan?
Tästä tulisi eversti Maschinin heti saada selvityksen.
Demeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan,
tehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä,
sanoi hän eversti Maschinille:
— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä,
niin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on
ollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä
turvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.
Rosvon näin puhuessa putosivat kuin suomukset Maschinin silmistä.
Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli
oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä
oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut
aikaa antautua selityksiin.
— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja
kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän
verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar
Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka
antautuu Dragan palvelukseen.
Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan
päin. —
Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä
silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt
hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle
ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.
Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta
yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin
pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää
huolta ystävänsä ruumiista.
Ukko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.
— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen
luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.
- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet
heti lääkärin luokse.
Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti
ylös ja kantoivat verityöpaikalta.
Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies-
ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he
liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.
Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan
kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.
Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta
haavoittunutta mukaansa.
He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet
makaamaan leveälle istuimelle.
Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä
kiipesi kuskipenkille.
- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä
everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja
hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.
- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei
enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.
Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui
eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti
turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.
Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:
- Genia, missä on Genia?
Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa.
Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista
tilaansa ei hän muistanut.
Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko
totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.
Sen tähden turvautui hän valheeseen.
- Genia on turvassa, vastasi hän.
- Turvassa? Missä hän on?
- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet
odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat
naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.
Syvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.
- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän
vaitiolon jälkeen:
- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?
- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu
sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin
huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi
ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?
Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla
koneillaan?
Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.
- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch
uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.
- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi,
ei suinkaan hän sinua hylkää.
- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti
minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.
Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä
vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin
tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.
- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies,
jonka luoti kaatoi minut maahan.
Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.
- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en
tuntenut.
Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan
konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.
- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon,
jatkoi Stefan Naumovitsch.
- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä
syy.
Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa
mieltäsi liian paljon?
- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia
täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään
ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa
kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.
Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää
minun tilani.
- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —
Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.
- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa
olen minä sitte taistellut?
- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun
kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos
sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä.
Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot
läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää
koko onnettomuuteen.
Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea
Geniaa kuritushuoneeseen.
- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka
minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä
maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.
Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi,
mikä johtui suuresta verenhukasta.
Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka
johti alas Tonavalle.
Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä,
leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen
samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.
Se oli Klärchen, Zornin tytär.
— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.
— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa.
— Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä
tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa
kuolemasta.
— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa
vaan lääkäri pian tulisi!
Eikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.
Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti
päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava
kuulan poistamiseksi.
Eversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?
— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään
varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta
toivottomalta ei näytä.
Kuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?
— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan
ajutantti, vastasi ukko Zorn.
— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.
— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.
— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on
verellä pestävä?
Tämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.
Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti
lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.
Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja
eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.
— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri
sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin
ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä
keuhkot ole vahingoittuneet.
Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi
levollisena silmät auki.
Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili
sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut
tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä
lähteestä ilo pulppusi.
Sillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:
— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!
Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua
rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!