Viatonta verta.
Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän
Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä
edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut
koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä,
ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.
Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe
huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka
nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.
He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa,
vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.
Vaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.
Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli
lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt,
samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että
jälkimäisellä oli upseerin vaippa.
Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen
johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että
hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten
kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti
siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian
hänen käsiinsä.
Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.
— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on
inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon
viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.
Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian
kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin.
Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.
— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen.
Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit
satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi
poikani, luota siihen.
Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.
— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella
äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen
sanoa, kuka ajuri on?
— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan
kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.
Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut.
Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti
ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta,
niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja
ajan itse hevosia."
Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi
kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän
oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.
— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä
kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle
avuliaan kätenne.
— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn,
nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla,
mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus
vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun
kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä
Dragan joku aikomus tyhjäksi.
— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku
toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne
lähettänyt.
Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä
hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan
kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte
mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi
hänen korvaansa:
- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin
onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta —
niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä
pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään
hänen hyväksensä tekemään.
Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun
nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut
sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo
on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja
sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.
— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja
juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun
tahtosi.
Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte
kiiruhti Stefan eteenpäin.
Maschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.
Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia
silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia
tulisivat ulos portista.
Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti
sitte kelloa.
Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa
puhutella johtajatarta.
— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy
myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea
teidän nimenne.
— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa
hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.
Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi
paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän
takana.
Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella
kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan
virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.
He olivat Demeter Banjaluki ja Aza.
— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä
vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut
lähestyivät kuritushuonetta.
— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän
alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne
pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin
nähnyt.
— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt
täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin
Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä
tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden
keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä
piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.
- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa
kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka
kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet
perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa.
Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea
peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin
kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen
lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä
Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren
vuodattava.
Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse,
otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan
selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus
ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta
varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko
Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani
päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois
tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten
ritari pitää valansa.
Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä
suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään.
Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he
tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki,
kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat
piiloutua, oli tien toisella puolella.
— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —
Kumarru, niinkuin minä teen!
Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän
maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.
Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta
minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan
suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.
Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen
lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.
— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —
Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.
— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin
sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja
kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan
maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden
sadan askeleen päässä!
— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,
että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!
Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti
Cyrillan ja Sylvan luokse?
— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä
tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.
Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä
tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin
että hän nyt on kaikin puolin sairas.
Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita,
Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet
heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.
* * * * *
Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska
mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.
Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa,
tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.
— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle,
mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.
— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch
lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö
kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö
minulle.
— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle
sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.
Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista
ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!
— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka
käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen
kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.
Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että
ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa
vangittuna, tuossa maailman helvetissä.
Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa
tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa,
osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.
— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää
minulle nyt tyttö!
— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi
johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva
upseeri.
— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.
— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai
mitä tytölle aiotaan tehdä.
— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.
— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka
teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf
on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä
olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä
minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi.
Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!
Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja
karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan
jok'ikisen sanan valheellisuudesta.
Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut
sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —
Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren
tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.
— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän
vain parin minuutin kärsivällisyyttä.
Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.
Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti
peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.
Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian
kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.
Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja
kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu
niistä loisti!
Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti
häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään
päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.
Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa
pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä
todella nähnytkään.
Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:
— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?
Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta
saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani,
usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea
kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle
salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen
valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.
— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf,
vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun
yläpuolellani.
Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä
ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän
sen?
Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään
jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia
avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi
mukaansa. Silloin —
Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti
vaipua lattialle.
— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla
hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko
tuon tytön?
— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan
lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies,
jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.
Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.
Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies,
jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi
kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan
oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän
saakka kärsimykset kestänyt!
Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa
sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa
itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan
välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja
ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan
ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.
Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania
vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja
neitseellisen sydämen koko halulla.
— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen
puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, —
minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen
kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun
lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta
luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.
Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän
ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota
hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän
oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys
joutuisi vaaranalaiseksi.
— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne,
älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te
täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä
on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.
Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä
kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.
Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia
kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa
järkensä.
Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden
kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä
pelasti.
— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle.
— Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei
voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan
eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani.
Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että
noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.
— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan.
Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään
wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa,
mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois
huoneestani.
Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä
hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi
uskonut häntä, ja Stefan —?
Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi
hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli
häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa
hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen
surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.
Kenraalska vetäytyi syrjään.
Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven
mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan
suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli
pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti
sentähden olla hyvin varovainen.
Heti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.
— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä
hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin
voivat muuttua?
— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän
kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka
on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa
asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla
kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran
varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.
Kuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.
Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä
säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa,
mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä,
kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen,
vihattu kuningatar.
— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin
raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.
Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein
sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä
pulppuavilla sanoilla:
— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon
pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut,
sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen,
joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä
sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien
kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme
toisillemme ikuisesti!
Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen
ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että
sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja
kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin
sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä,
että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.
- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja
olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt
minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla
tänne?
— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki,
kuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi,
valita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois.
Meidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.
Genia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan
tottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä,
että hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.
— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei
sitä, ei sitä!
Sitte purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun ja vaipui tuolille
istumaan.
Kyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka
itse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä,
tyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan
Stefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet,
joita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.
Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt
unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.
Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut
hakemaan häntä sieltä.
Oi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!
Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä
tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.
- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti.
— Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on
teillä ollut jotain valittamista.
Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin
täällä.
- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia
kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli.
Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina
tottelen teitä!
- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä
en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen,
Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!
Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä
silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen
katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen
sydämensä ilon.
- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla
äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla
on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos
lupaatte, ett'ette yritä paeta.
- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen
hänelle kätensä.
Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään
Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi
suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.
Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut
turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita
uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.
Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen
korvaansa helliä sanoja.
- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.
Hän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:
- Minä rakastan sinua, Stefan.
Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja
hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.
Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.
Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt
enää kenraalskaa.
Tämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta,
että Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.
Stefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi
aivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.
Genia painautui niin lähelle häntä, kuin olisi hän tahtonut kuiskata.
- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan
olla omasi!
Stefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen
silmiinsä.
- Genia, rakas tyttöseni, tahdotko tulla vaimokseni?
Hänen huulensa hakivat Genian huulia ja painoivat niihin ensi suudelman.
Kimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät
toisistaan.
Eräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta
tullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin
hellässä suhteessa.
- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne
sotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät
saa päästä pakoon!
— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja
tähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!