Kerjäläisnainen.
Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia
käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli
noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian
hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman
kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus
ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä
tuulahdusta.
Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut
paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.
Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä
mielenliikutuksella.
Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle
määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista
ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän
joka hetki kuolemaa odottanut.
Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa
ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!
Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua,
että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut
kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että
tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin
ojennettuun käteen.
Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä
ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että
yksityiset asiansa.
Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa,
jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli
hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.
Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota
hän kuunteli.
Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle
antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin
näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä
hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa,
jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi
valmistustoimia, astui nyt mies.
Tämä oli puettu käsityöläiseksi.
Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.
- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään
vastaan — tulethan vihdoinkin!
- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja
tulin täsmälleen.
- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.
- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin
sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä
maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa
luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen
maannut Tonavan pohjassa.
Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä
kellenkään.
- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä
ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan
ole tähän asti antanut osoitettasi.
- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä
tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.
Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan
kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan
kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?
- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana!
huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.
Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia
hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko
kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.
- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin —
se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.
Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen
tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!
Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen
talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on
hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja
hienotunteisinta vierasvaraisuutta.
- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt
tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.
Mutta menkäämme asiaan.
Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se,
että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on
hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.
- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja
lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.
Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun
aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy
hänen pian langeta.
- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion
kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.
- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin,
rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee
sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani
sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.
Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.
- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin
häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli
äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn,
sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.
Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica
seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin
kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen
hänen tyhjään kalloonsa.
- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä
tarpeettomasti vuodata verta!
Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan
kysymykseen.
- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti,
jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.
Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään,
jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.
- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään,
vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava.
Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin
ymmärrämme toimia.
— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi
Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on
aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle
välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.
Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa
ratkaisevaa tapausta?
Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö
silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin
ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä
erota.
Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.
— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa,
puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden
teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi
tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä
ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?
Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa
Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää
pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin
jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi
silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!
Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.
Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin
Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle
perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima
maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin
kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.
— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen
synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.
Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän
jonakin päivänä tulisi äidiksi.
— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti
esiin pensaikosta?
— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch,
kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja
ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.
Stefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.
— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan
ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna
minunkin puolestani jotakin!
— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —
Hän se siis on, jota minä etsin.
— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun
Stefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!
— Kas tässä, ota tämä!
— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla
kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen
oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne
käskee!
Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka
nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt
pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen
kadotessa.
Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan
kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.
— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit
kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?
Mistä sen niin pian olet saanut?
— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.
— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän
sellainen ollutkaan.
Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi,
Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu,
on joku Dragan virittämä ansa.
— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja
minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä.
Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä
olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja
sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.
Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen
nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M.
Serbian kuinkaan hovissa.
Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.
Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon
ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin
salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.
Stefan Naumovitsch horjui.
Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin
hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.
Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.
Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.
- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä
ilmoitus niin masentaa sinut.
Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas —
eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt
muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko
maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon,
jos hän ilmoittaisi itsensä.
Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että
petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!
Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi
repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin
itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.
Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan,
mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja
ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.
- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä
kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa,
niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä
asiassa.
Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin
silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät
ilmiantanut.
Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri
siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut
minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin,
en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.
- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. —
Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt
ja Genia von Sandorf.
- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi
melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri.
— Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön
silmiin.
Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi
olla petturi.
- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi
punottavat ja silmäsi loistavat!
- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä
rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja
siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla
on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.
- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?
- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä
yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa,
ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin
olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.
Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa
ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon
päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten
tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli
yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.
Eversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.
- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin —
olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä
on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön
epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.
Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet.
Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti,
että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä
kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt
salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.
- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös
penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.
Hän kituu kuritushuoneessa.
Tämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!
Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi
ajatella ja Lazar panna toimeen!
- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan
toimesta? kysyi Maschin.
- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.
Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista
naamiaishuveissa.
- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että
olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä
vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.
Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä
pelastavan kohtalon osaa.
Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,
Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.
— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran
olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta
suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.
Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen
Dragan jäljille.
Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle
kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua
itsessään syvästi loukkaa.
Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui
jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa
naisellinen arvonsa äidin silmissä.
Mutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.
- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian
järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen
äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei
väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas
tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata
salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.
— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme
toisemme?
— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.
Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat
itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen
pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka
myöhemmin toimittaa pois maailmasta.
Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän
luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie
virralle.
- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin
levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?
Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin
mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti
raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.
- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata
kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö
olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian
taloonsa ja piilottaa hänet.
Minä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.
Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8
puutarhan portin luona.
Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli
pian kadonnut näkyvistä.
Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa
synkistyivät.
- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua
heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana
hyljännyt hänet.
Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on
rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä
häntä vaimoksensa.
Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te
syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana
pyydämme teidän siunaustanne.