- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf,
mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle
kaikki muu tehtävä.
Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun
luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi
luotatte minuun?
— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta
frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.
Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille
rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin
muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!
Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja
Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.
Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä
kerran huudettavan.
— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan
sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä
sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?
— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori,
komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän
hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.
— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.
Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja
vihdoinkin oli kreivitär yksin.
Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt
hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan.
Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.
Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch
pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman
tytön pään panna pyörälle.
Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut
hänelle ovensa.
— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti
koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin —
tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma
asiastansa. —
Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:
— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä
talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.
Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet
onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on
vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun
kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.
Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy
tuossa hirveässä talossa.
Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas,
tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon
nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.
Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä
ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän
kirjoitti Stefan Naumovitschille.
"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä
tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen.
Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety
kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä
herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin
kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden
tehdä kaikki taas hyväksi.
"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet
laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille
henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'
"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään
ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty.
Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla
vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette
vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön,
että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?
"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari
teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää,
onnellista elämää. —
"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän
ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia
von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin
kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää
äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."
Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin,
samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon
tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär
von Sandorf.
Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen
ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan
ajutantti.
— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje
saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.
Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan
Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen
osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät
kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.
Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä
enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin
on tyttäreni hukassa.
No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.
Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä
oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi
harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen
kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin
köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.
Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen
ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja
lähti konaakiin päin.