KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kidutettu äidinsydän.

Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut

Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan

yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki

voitavansa löytääksensä Genian.

Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja

julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta

naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli

solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär

von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut

näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan

tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen

ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan

nurkkaan.

Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän

itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta

siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.

Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui

ovesta.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on

eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä,

päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku

onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se

on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola

Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. —

Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä

hän tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin,

että minä hänet ilmoittaisin.

Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän

palvelijalle:

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta

lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä

tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Antakaa siis miehen tulla sisään!

Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei

suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on

hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.

Heti kuului koputus ovelle.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti

juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa

sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään

lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen

patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa

kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei

minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli

myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla

on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.

— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä

harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren"

ravintola tulolähteenäni.

— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella

äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt,

eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin

vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan

asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani

tapahtunut mitään pahaa.

Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin

ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita

mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären

hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän

olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen

teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos

joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes

rahalla voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi,

kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin

ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen

palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi

hänen tietää, mistä me puhumme?

Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä

sinne.

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te

vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt

päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin

silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen

rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan

sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki

puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa

Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne

heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen

tuomaan tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin

kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille

mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee

nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian

vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti

kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä

tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia,

joita minulle olet pannut!

Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana

saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin

kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän

kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea

tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä,

että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin,

ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.

— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti

juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä

kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki

huonot ja langenneet naiset Serbiassa.

Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui

tuolille.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä —

minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia

viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää

löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi

todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut

teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja

viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte

niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. —

Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän

ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on

todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä

neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän

vieressä ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat

kuolonkalpeiksi.

— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään

ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies

on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan

ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui

Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti

itse Naumovitschia rakastavansa.

Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa

toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on

sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan,

mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.

— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen

henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun,

jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli

poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä.

Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi

poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin,

missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin

sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö

Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan

Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.

Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle,

kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään

hakijalle.

Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan · 第 37 / 112 题