Kidutettu äidinsydän.
Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut
Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.
Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan
yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki
voitavansa löytääksensä Genian.
Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.
Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja
julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta
naisesta.
Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli
solvannut hänen tyttärensä kunniaa.
- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär
von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut
näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan
tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.
Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen
ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan
nurkkaan.
Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän
itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta
siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.
Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui
ovesta.
- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on
eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä,
päästänkö hänet sisälle. —
- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku
onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?
- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se
on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola
Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.
- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. —
Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä
hän tahtoo.
- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin,
että minä hänet ilmoittaisin.
Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän
palvelijalle:
- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta
lapsiparkaani.
Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä
tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.
Antakaa siis miehen tulla sisään!
Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei
suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?
— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on
hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.
Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.
Heti kuului koputus ovelle.
Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti
juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa
sisälle.
Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään
lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen
patalakki päässä.
— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa
kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei
minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.
— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.
— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli
myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla
on veli Wienissä. —
— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.
— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?
— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä
harjoitan?
Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren"
ravintola tulolähteenäni.
— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella
äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt,
eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin
vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?
— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan
asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani
tapahtunut mitään pahaa.
Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.
Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin
ravintolaan, ja siitä lähtien —
— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita
mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.
— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären
hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän
olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.
Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen
teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos
joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.
— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes
rahalla voi suorittaa.
— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi,
kyllä kohta olemme yksimielisiä.
Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin
ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.
— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen
palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi
hänen tietää, mistä me puhumme?
Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä
sinne.
— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te
vaaditte?
— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt
päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin
silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen
rehellinen mies.
Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan
sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki
puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa
Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.
— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne
heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen
tuomaan tyttäreni syliini.
— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin
kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille
mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee
nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian
vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —
— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti
kreivitär vapisevalla äänellä.
— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä
tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia,
joita minulle olet pannut!
Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!
— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana
saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin
kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän
kreivitärtä aroilla silmillä.
Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea
tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä,
että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin,
ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.
— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.
— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti
juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä
kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki
huonot ja langenneet naiset Serbiassa.
Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui
tuolille.
- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä —
minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia
viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!
Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää
löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi
todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.
- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut
teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja
viattomampaa tyttöä?
Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte
niin jäykästi minuun?
— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. —
Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän
ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on
todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä
neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän
vieressä ravintolassa. —
Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat
kuolonkalpeiksi.
— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!
— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään
ollut sinä yönä miehen seurassa!
— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies
on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan
ajutantti.
Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui
Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti
itse Naumovitschia rakastavansa.
Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.
— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa
toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on
sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan,
mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.
— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen
henkeänsä.
— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun,
jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli
poliisipäällikön kanssa.
Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä.
Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi
poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin,
missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.
Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin
sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.
Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö
Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.
Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle,
kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään
hakijalle.