Wienin kauppias.
Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi
helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa
tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian
langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain
rikoksen, muinoin oli ollut luostari.
Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja
toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja
kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.
Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli
rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen
kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen
kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.
Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin
naiselle uskottu.
Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat
kauheasti kärsiä.
Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä
Mascha Gurki.
Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli
tunnettu kenraalskan nimellä.
Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja
korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi
Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.
Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta
tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.
Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli
paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli
äänetön valitus.
Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut
Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä
kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut
unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt
jotakin osaa maailmassa.
— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä
äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu
tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille
rohkene mainita.
Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja,
tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.
Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.
— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia
ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren
käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.
— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka
uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?
Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette
ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.
Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne,
katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran
suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.
— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää
kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.
Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä
talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä
tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.
Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on
kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli,
en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.
Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun
ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on
oikeus, jota ette saa minulta kieltää.
Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni
kirjoittaa!
— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä.
Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole
saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.
Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa
ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.
Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten
ovea kohti.
Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen
mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.
— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi
huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän
häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla
on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni,
minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä
vaan voin rahaa ansaita.
Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia
olkikenkiä.
Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina
käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.
Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen
olette myyneet laitoksen tuotteita.
— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka
tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole
edeltäpäin ilmoittautunut?
— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita
ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta,
hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko
pahaksenne, kyllä pian sovitaan.
Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat
kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä
maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta
kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.
— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia
muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään
kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.
Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen.
— Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti
tähystelette?
Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.
Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut
kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei
Genia ollut koskaan ennen nähnyt.
Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle
tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?
Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta,
siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet
yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta
hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.
Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän
ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.
Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi,
ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.
— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti
vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen
ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä?
Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu
äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —
Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja
viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.
— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?
Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin
työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa
hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää
vedellä ja leivällä.
Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas
miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka
kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!
Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski
kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä
koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.
Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä
samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen
rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin
uniset silmänsä säkenöivät.
Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä
raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet
lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin
rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.
Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun
raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.
Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä
kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi
toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.
Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska
väsyneellä äänellä:
— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä,
paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin
jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän
kiittämättömän toimen.
Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko
sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö
kreivitär? Genia von Sandorf? —
Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä
elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte
vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin
tänne.
Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?
— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka
osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista
vahingollisista kasvannaisista.
Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva
meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan
näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka
frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja
lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.
Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen
täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi
tavarasta.
Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa
ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi
huoaten otti sen vastaan.
— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin
sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. —
Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.
— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan?
jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada
suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.
Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?
— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja
seuratkaa mukana.
Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä
tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.
— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan
vuoksi?
He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri
koko taloa.
Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja
yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.
Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet
naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä
kapinaa.
— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän
ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan
alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan
teloittaisivat.
Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä
pelkuriluontoinen.
- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on
seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.
Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko,
johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat
uloskäytävää ladatuin kiväärein.
Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi
vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka
ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi
tänne tunkeutua.
Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän
niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.
Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen
piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen
levottomuutensa on nyt ohi.
- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.
- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin
erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.
Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti
päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha,
me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.
Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen,
istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.
- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä
tulee vielä ystävät.
Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki
vankien työt.
Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon
kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —
Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat
koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja
jäi seisomaan odottavaan asemaan.
— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri
jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan
jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.
— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.
Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa
kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer,
että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli
kruunun kuva.
Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.
Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen,
sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä
kunnioituksella.
Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli
kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta
huoneeseen tuoksui hyvää hajua.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle,
odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje,
jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?
— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa
hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!
Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.
Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin
vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana
itsestään.
Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta
todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen
toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.
Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.
Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle
kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan,
vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.
Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.
Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa
onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje
mahdollisesti koski Genian kohtaloa.
Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista
asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen
kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs
tuo oli!
Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin,
joka riippui kenraalskan takana.
Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin
käsialan.
Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon
miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea
ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä.
Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin,
ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen
vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.
Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä
olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut
päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin
toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään
tavua.
Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi
remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha.
Kirje kuului nimittäin seuraavasti:
"Rouva kenraalska.
Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät
syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä
ankarampaan säilytyspaikkaan.
Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von
Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."
Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei
kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.
Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos
tarkoin noudatatte tätä määräystänne."
Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta
ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä
todellisella hartaudella.
- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä
iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta
kuin minä olen Banjaluki.
Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet,
sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi
Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.
- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan,
— että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska
näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.
— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen
hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme,
ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.
— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen
käsiänsä. —
— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer
lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.
Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri
kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.
- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu
minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.