Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa
unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte
alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.
Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä
katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö.
Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä
on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.
Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica
on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla
Tonavan rannoilla.
Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin,
kun se oli hänestä hauskempaa.
Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren
veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen
perässään.
Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei
lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.
Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.
Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?
Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan,
jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti
silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen",
jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.
- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!
- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin
minäkin olen luullut.
Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan
tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan,
mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.
Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen
olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän
tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti
hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi
kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen
valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas
sanoikaan? — kuin lummekukka.
Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt
kauniimpaa tyttöä.
Kasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!
- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen
aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä
olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte
minulle tämän tiedon.
Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten
osakkeet alenemassa.
Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos
korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he
toisen taskussa!
- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen
kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet
siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!
Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on
ollut vasta erinomainen onni!
Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän
isänne —
- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin
annan viedä teidät arestiin!
Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me
emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —
No, mitä muuta on teidän sydämellänne?
- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden
kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että
palvelen poliisia.
Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain
salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.
- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta
minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi
pälkähtää mennä niitä tutkimaan.
- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!
- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar —
mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.
Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän
kirjoittaisi nimensä alle.
Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä
kuitin alle, huudahti hän:
- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600
lyöntiä?
- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän
väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi
halua heittää sinua vankilaan.
— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän
uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?
Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi
pöydän äärestä sanoen:
— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä
palaan heti.
Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.
Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.
— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä.
— Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt
ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!
Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä
seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön
askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.
— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen
katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja
elukka! —
Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei
ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi
ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."
Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja
vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan
saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.
Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?
— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee
minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo
rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —
Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän
vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.
Telefooni soi yhä vielä.
— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen,
katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei
poliisipäällikkö ole saapuvilla.
Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:
— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?
— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa
lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua
kanssanne?
— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin
ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä
olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei
minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia
kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.
Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin
kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:
- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo
koneen ääressä.
— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.
— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi
Mandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.
— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin
korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut
Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.
- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä
tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum
Bojaren" ravintolassa.
— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusi
Draga.
— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen
sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä
tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.
— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo,
ainoastaan etsimään lastansa.
— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii
lastansa.
— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä,
että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä
meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä
teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi
tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen
hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön
toimittavani.
"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi
saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"
— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi
kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.
Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen
jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren
luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."
Oletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?
— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.
— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdä
Genia von Sandorfille?
— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa
muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.
"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen
kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen
laidan, niin olisin hukassa.
— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von
Sandorfin kanssa on tehtävä.
— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden
mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.
Kyllä, tunnettehan Janitschartornin "Kuolleitten saarella"?
- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän
kovemmalla äänellä:
— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten
aikuista rauniota?
— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä,
siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne
torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon
ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan
vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!
— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo
huomenna vanhaan torniin.
— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti
kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on
virkauranne oleva loistava.
— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana
palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen
telefoonin edessä.
Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis
puhelimen edestä poistunut.
Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli
kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea
pidättää iloansa.
— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni
oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.
Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin
valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.
Samassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku
seteleitä.
— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten
setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän
palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä
ette koskaan täytä.
— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen
tehdä tällaisen kysymyksen.
— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.
— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin
sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi
elämäni ihanin.
Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean
asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo
oikeastaan on ja missä hän asustaa!
— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän,
että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla
syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon
menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.
— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä
päältäpäin, mitä väkeä mikin on?
— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle
kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter
Banjalukin.
— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt.
— Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin
suurta summaa?
Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi... on hän kauhea
ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin
sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.
— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette
myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta
menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —
Seis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?
— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.
— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?
— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin
kirkossa.
Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on
minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia
edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne
uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.
Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi
ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.
- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen
papyrossin.
Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin
merkityksestä.
Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee
toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."
Tämä saari on siis asuttu?
Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä
voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla
hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle
rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.
Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt
lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —
Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi
tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.
Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos
virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.
Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa,
yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista,
joita hän oli kirjoittamassa.
- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.
- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten
ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin
on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon
teille kotiinne.
- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te
luokseni tuomaan annetut raportit.
A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen
Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä
sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren"
isäntä.
Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan
tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs
mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä
pidetään vieraana.
Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika,
joka tavataan jossain pahuuden teossa.
- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. —
Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen
aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut
poliisin palveluksessa.
- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin,
saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne!
Hyvästi!
Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä
ja mutisi:
- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich
Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes
teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.
Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka —
eikä mitään muuta.