Ääni telefoonitorvessa.
Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli
erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä,
edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat
tarkastettaviksi.
— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen
kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää
edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä,
eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin
murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä
vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.
Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse,
minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.
Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar
Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.
Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta,
että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei
todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!
Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein
kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa.
Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun
saatava.
Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.
Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti
ihaili.
— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar
yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes
takaisin työhuoneessaan.
Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja
kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki,
jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.
Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos
minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.
Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin
arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin
poliisipäällikkönä.
Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan
siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.
Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän
joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on
lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on
luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi
hänet niellyt.
Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen
kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka
siellä?
Lazarin kirjuri astui sisään.
Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut
kukaan muu kuin Harry Raven.
Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia
paikka Harrylle Belgradissa.
Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin
oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä
saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien
asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.
Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka
ulkomuotokin Nicodemia miellytti.
Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski
Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi
hyödyksi.
Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen
odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne
poliisipäällikölle tahi käski menemään.
Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen
äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi
ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.
Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton
kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen
poluille.
Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä
saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa
miellyttää Lazar Petrovitschia.
Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin
epäsuosiollinen.
— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi
päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?
— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä
Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava
herra poliisimestarin kanssa.
— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään.
Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme
joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on
hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja
hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.
Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.
Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen
Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli
yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.
Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan
juutalaisen läsnäoloa.
Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä
myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia,
joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli,
urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.
- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen
ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa
lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.
Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia,
ettekä kuitenkaan tee mitään!
Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne
salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar
hengiltä.
- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin
mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!
Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?
Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?
Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?
Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja
kuningatarta.
- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen
sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?
- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan
kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että
tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä,
— te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä
erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta,
minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra
poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti
täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en
tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.
- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää
hän sitä enemmän.
Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan
teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan
pidän häntä tyhmänä.
- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin
nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.
Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt
on! Onko uusi kirjuri englantilainen?
— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se
on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta,
niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on
suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.
Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.
— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea
Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on
syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon
pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.
- Miksi niin?
- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan
keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä
tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.
Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen
tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on
enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.
— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen
papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö,
Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän
luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee
sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?
- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt.
— Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren
veljelle?
— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt
ainakin lienee varma?
— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei
hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai
maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra
poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli
eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle
Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.
Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua
äärettömän paljon.
- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen
— minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua
uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!
— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri
herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti
poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra
poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä
Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?
- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin
ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.
Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän
palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.
Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.
— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt
ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!