Kuolleitten saari.
Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin
rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.
Virta on tässä erittäin kaunis.
Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen
uteliaita lapsenpäitä.
Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen
pienempiä sisariaan.
Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret
tuskin voivat vaatia itselleen.
Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin
vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien
ympäröimänä.
Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on
nyt hyvin rappeutunut.
Serbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.
Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan
tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä
tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin
sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.
Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian
kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien
asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.
He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se
ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."
Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli
laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.
Kaksi miestä oli venheessä.
He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin
päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.
Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa,
jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo
tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.
Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.
- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta
loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte
saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja
jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.
- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä
saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.
Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin
loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.
Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta
hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko
hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.
- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä
rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet
unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole
sinulle muuta, kuin herra Demeter.
Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä
saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi
tietää, että...
Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen
mietiskelyyn.
Mutta Aza huudahti kiireesti:
— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä
kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.
Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se
liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli
ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.
Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton
alta, joka oli Demeterin jaloissa.
Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt
syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.
— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin
nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan
luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja
tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren
annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni
alaisena.
— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.
— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää
tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka
minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.
Mutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.
Tällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.
Aza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.
Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen
pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät,
taipuisat oksansa yli vedenpinnan.
— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan
vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee
nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.
Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului
pensaikon takaa.
Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä
syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen
niiden päälle.
Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi
Demeterin jalkojen juureen.
Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen
väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.
Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti
käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen
kasvojansa.
— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet
varuillasi!
Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.
— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter
hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään
perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät
saarelle päin.
He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte
melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.
Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki
ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman
väriloiston.
— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —
Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin
olen rakentanut.
Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin
vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.
Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut
ja portailla näyttäytyi kaksi naista.
Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin
kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan
vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat
kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.
Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.
Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli
kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen
kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.
Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen,
leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä
vuotta ijältään.
Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin,
jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman
kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.
Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta
hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.
— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen
rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas
pappa!
— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä
rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua
sylissäni.
Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille
kätensä.
Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan,
joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi
siinä yksin kädet ristissä.
— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.
— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi
Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja
olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.
Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on
teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette
Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.
— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!
Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin
luullut omistavani.
Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne —
minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?
Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa
hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.
Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.
Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva
kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta
Demeter kutsui hänet takaisin.
— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan
perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että
meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.
Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun
vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset
asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi
ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin
täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni
Sylva olisivat hukassa.
— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät
säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen
hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla
Janitschartornissa yltä kyllä.
— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä,
mitä sinne on kätketty!
Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin
toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän
salaisuuden.
Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri
saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko
venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!
Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli
vaan sokeasti totella.
Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.
— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte
tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!
Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava
ja säilytettävä.
Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän
minua seurata, kun saarelle astun.
Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka
teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana
täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani
tunkeutuva Sylvani korviin.
Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä
toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa
kuin kuolema.
Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti
häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.
— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota
vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.
— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä
ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla
luonasi!
- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian
täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?
Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo
inhottavat raha-asiat!
Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli
taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.
Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren
vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin
että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi
jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa
olivat maanneet hänen rinnallansa.
Aterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.
— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä
ulos hetkeksi.
— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä
tahdon nähdä hänet!
— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte
itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa
tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään
oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.
Demeter pudisti päätänsä ja nousi.
— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse
yhtä kernaasti kuin elävien.
Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille
sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!
Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset
meitä kuule.
Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti
ja otti ruosteisen avaimen.
Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.
Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he
katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin
etteivät lapset heitä nähneet.
Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.
Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita
myöten ylös torniin.
Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli
vastustanut hävityksen voimia.
Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti
taskustansa.
Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti
aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.
Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko
kuivettuneita kukkia.
Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.
— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.
— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti
muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.
— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas
vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen
tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin
näkeminen kalvava sydäntäni.
Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä
nuhtelemiseen vaipuneena.
Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter
huokasi syvään ja kääntyi pois.
— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he
portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.
He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.
Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja
voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa
piirissä maata kohden.
Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon
ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli
tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.
Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä
salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin
käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.
— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!
Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi
tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä
kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.
Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella
saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä,
jotka juuri olivat toisensa löytäneet.