Tärkeä kokous.
Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli
välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen
edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän
ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa
tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki
edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla
hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:
Onko hän todellakin petturi?
Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen
varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:
Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi
valehdella.
Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi
ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.
Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys,
tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.
Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin
läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista
miestä.
Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen
kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis
ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi,
pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.
Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat
tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä
silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja
tyynenä poistui salista.
Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli
hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä
puolen varjostivat konakia.
- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se
olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?
Ei kukaan muu kuin Draga.
Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista
kyllä.
Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti
hän sitä päänsä päällä?
Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa,
joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen
silti meitä pettää?
Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän
Dragaa?
Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista
ystävyyttä kuningattareeseen.
Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei
ole epäilemistäkään.
Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut
hänet kuoleman varasta?
Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista
rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli
Genia von Sandorf.
Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän,
että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.
Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli
kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.
— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri,
katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä
ihmissydänten kanssa.
Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden
vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin
vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?
— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui
täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin
häntä ajattelet.
Nuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.
Kuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.
Se oli kuningatar Draga.
Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista
Dragan kanssa.
Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut
niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.
Stefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.
Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään
unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin
vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti,
hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.
Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä
yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta
suojattu.
Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan
tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.
— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi,
jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän
on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.
— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar
nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen
pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on
tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla
epäkäytännöllistä.
Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin
hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.
Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan,
miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun
vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?
— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää
unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen
on kuningas!
— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi
puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo
kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut
tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.
Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä
käyttämättä.
Tuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.
Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin
päästä huoneeseeni.
Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous,
minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.
Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista
ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan
kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.
Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä
syvemmälle puistoon.
— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä
sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian
kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että
pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.
Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta,
vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.
Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla
varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.
Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi
saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.
— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga!
vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —
— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi
voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan
luottamus puolelleni?
Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että
minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.
Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit
sinä hallita Serbiaa minun kauttani!
Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän,
pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle
yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi,
elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit
Dragaasi.
Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen
kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä,
että kuka mies tahansa olisi langennut.
Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän
koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.
Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut
sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen
valaansakaan.
Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen
taapäin.
Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.
Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan
rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.
Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen
huulillaan.
Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:
- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy
ijäksi olla haudattu!
Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli
teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte
tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.
Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi
tulevaisuus teille suoda.
- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen
kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi
hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä
tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä
aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!
Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä
miehen.
Mutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!
Uudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.
Stefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.
- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui
hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!
Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi
saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.
- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein
terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!
Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä
ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin
itseänsä.
Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota
en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.
Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle,
millaiset sinun tunteesi ovat?
Sano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!
Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta
sinun sydämesi?
Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo
peitti hopean valkoiseen verhoon.
- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän
minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on
hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut,
joka piti petollista peliä sinun kanssasi.
Silloin Stefan ojentihe.
Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia
koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella
kysymyksellä.
- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä
— minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta,
että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja
kuningasta?
- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta,
hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta
kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän
sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf
ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät
salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.
Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi
Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi
päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet,
halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!
Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää
sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt
itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.
Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän
kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.
Mutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:
- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä
sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt
olet vihitty.
Oi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!
Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas
Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti
eroittaa minut sinusta!
Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan
Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen
salaisuuden.
Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä
vaipunut maahan.
— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!
Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?
- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien
terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!
- Todistus! Mahdotonta!
- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti
nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät
minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.
Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla
niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee
mitään pahaa eikä kärsi sellaista!
Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat
viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!
Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta
ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas
Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.
Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi,
mutta ei tätä!
Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen
salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen
mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!
Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät
sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.
Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä,
hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.
- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch!
huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi,
vaan viholliseksi.
Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan
meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota
kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!
- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar,
on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa
menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!
- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat
tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta
ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin:
sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että
sysäsit minut pois!
Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?
Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen
onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.
Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet,
sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä
olisit ollut minun kanssani!
Hän riensi pois.
Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus
olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen
tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?
Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin
vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön
puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren
kanssa!
Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.
Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi,
että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.
Hän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.
Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä
puiston läpi.
Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan
välillä.
Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli
antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.
Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut
häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju
hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.
Nyt oli hänen ja Dragan väli selvä.
Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin
huono rauha.
Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi
tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan
kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että
hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä
ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä
kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka
verhosi Genian kohtaloa.
- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.
Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella
äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.
Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön,
joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi,
puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.
Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro
nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin
täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä
paimeneksi.
Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti
voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.
Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?
— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!
Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja
kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut
jättää rahaa takaisin.
— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka
kiire minulla on linnaan.
Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä
tulenkin pitkän matkan päästä!
— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi
juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?
— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja
ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille
voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.
— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?
— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin
hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui,
pelästyen lensi tiehensä. —
— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa
hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.
Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä
tuntea.
Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa
ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.
Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno
kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu
maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan
viihdyin?
Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!
— Te olette siis serbialainen?
— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?
Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä
varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli
nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.
Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä
oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.
Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.
Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun
palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan,
kunniataan ja ihanuuttaan.
Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?
— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.
Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin
mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva
mitään huomannut.
Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte
matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.
Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla,
ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa
issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.
Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona
tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.
— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö,
joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä
rautatieasemalta?
Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli
kaunis, päätin kulkea puiston kautta.
En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.
Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt
iloinen, kun teidät tapasin.
Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä
kuninkaan lampaita?
— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.
— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan
palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja
puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan
näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!
Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä
linnassa on varmaankin oikein hauskaa.
En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin
kasvatuskoululle.
— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te
varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona
paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?
Nuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.
— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No,
minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa
on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica,
kuningattaren sisar!
Naumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.
Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä
Dragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.
Äkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.
— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen
vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin
hyvän neuvon?
— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin
älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.
— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi
annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin
takaisin Wieniin!
Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö
tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä
toivotte.
Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla
hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.
Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana
vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."
Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja
viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.
- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen
sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta
palveluksesta, jota olette minulle osottanut!
Hymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.
Ei, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.
- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt
teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.
Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille
jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.
Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että
siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta,
voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.
Tyttö katsahti hämmästyneenä.
— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää
antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja
ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —
Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä
hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.
- ... Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus
ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä
olen oleva teidän läheisyydessänne.
Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja
vetäytyi takaisin puistoon.
Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.
— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.
Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni
ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua
kuninkaan palatsissa ja nyt —
Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?
Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.
Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin
korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi
mitään ilkiöitä läheisyydessään.
Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen
pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.
Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin
portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana
oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi
tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.
Täällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.
Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta
tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli
puistossa kohdannut.
Kuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä
otsalle.
— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.
Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.
Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka
kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.
— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä
hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että
pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni
ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.
Helene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.
— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille
linnaan?
— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta
sydämestäni.
Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch,
kuninkaallisen kaartin kapteeni.
Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä
tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.
— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni,
sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän
luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.
— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi
puhua.
Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä
ja katsoen häneen kummastunein katsein.
Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen,
jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli
uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.
— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko
teillä ehkä joku veli, joka on paimen?
Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.
— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja
pikku tyhmeliini.
Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa
rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt
hän pääsi suureen maailmaan.
— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan
katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.
Kuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.
Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan
nousivat ratsujensa selkään.
— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on
lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka
eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.
Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän
näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin
kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän
se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota
toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja
kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.